Nyt on aika nauttia…

…syksystä! Syyskuun lapsi huomaa taas, miten ihanan kesän jälkeen tuleekin se kaikista ihanin syksy. Raikasta ilmaa, aamusumuja, energiaa antavia tuulia – ja kohta ruskaa, punaista, keltaista ja huikean sinistä taivasta. Tai myös pimeitä iltoja, rauhoittavaa sateen ropinaa ja kynttilöiden valoa. Onnellista on kokea vuodenajat.

Vaikka kohta pääsen uuteen kesään. Ihan jännittää: 12 päivää ja olen opiskelija-asuntolassa ties millaisessa seurassa, opiskelen päivät tehokkaasti italiaa enkä kuule suomen sanaa seitsemään päivään. Vatsanpohjaa kouraisee kuten aina ennen matkaa. Ilosta ja vähän hermostuksestakin. Lentomatka ja sen päälle pitäisi hakea juna keskustaan ja vielä toinen juna, joka vie opiskelupaikkaan. Ihan onnittelen itseäni, että älysin talvella varata tämän kurssin. Sain edulliset lennot ja nyt huomaan, että koulutusyrityksen palvelu on ainakin tähän asti ollut ensiluokkaista. Saan sähköpostia ja kysymyksiä, miten haluaisin asua, koska tulen paikalle jne. Saa nähdä, onko myös opetus tasokasta. Sitäpä en mieti nyt, vaan nautin etukäteen tunteesta, joka saa aina kaipaamaan lähtemistä: uusia paikkoja, uusia ihmisiä, ja nyt myös suloiselta sekamelskalta kuulostavaa italian kieltä, jota kyllä olen ahkerasti opiskellut kohta vuoden.

Mukava oli myös viikonloppu. Kaverit kävivät, syötiin mustikkapiirakkaa, juotiin pannullinen kahvia ja pullo roseviiniä, lupasin neuloa ystävälle islantilaisvillapaidan (minulla jo neljäs!). Kahvakuulaa sopivasti (viikonloput yritän levätä siitäkin), juoksumattoa ja koiralenkkejä.

Ja nyt lauantaina on vuorossa 100-vuotisjuhlat! Tytär täyttää 40, vävy 50 ja heillä on 10-vuotishääpäivä, joten juhlaan on syytä. Äiti tietenkin lupautui vähän auttamaan tarjoiluissa eli perjantai-iltana leivotaan suolaisia herkkuja.

Ja vielä lisää ihanuutta: Kiss-koiramme kaksi pötkylää, eli poikavauvat ovat avanneet silmänsä! Hei maailma, täältä tulee kaksi vauhdilla kasvavaa uteliasta kiinanharjista! Joiden syntymäpaino, 150 g, on jo kohta tuplaantunut. Ensi viikolla yritän käydä heitä moikkaamassa. Ikävä on Kissiäkin, mutta toisaalta helpompi näin:

Jääkarhun poikanen?
Loppuiko musta väri oikean silmän kohdalla?

Jälleen kerran pitää muistaa kiittää elämän hyvistä hetkistä! Ja huonoistakin, koska ne ovat aina askel muutokseen.

Laiska töitään luettelee

Näin sanoo vanha viisas kansa. Se sanoo myös, että ”kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan…” jne. Eli älä vain missään tapauksessa luule itsestäsi liikoja, älä kehuskele millään, mitä olet saavuttanut ja ”itku pitkästä ilosta” eli jos joskus meneekin vähän paremmin, niin ei kannata riehaantua, kohta tippuu koston kivi päähän ja sitten kaduttaa, että olit iloinen.

Näinhän se menee. En enää yhtään usko näihin ankeisiin viisauksiin. Jos ei kurkota katajaan, ei pääse edes pihakivelle. Ja jos on iloa, sitä ei maailmankaikkeus keltään kostoksi ota pois, vaikka kuinka siitä riemuitsisit. Olen kapinassa, olen ollut jo aika kauan. Mutta nyt vasta olen alkanut toimia.

Meillä kaikilla on oikeus kurkottaa kevyesti tähtiin Jukka Pojan sanoin, iloita onnesta, omista pienistäkin saavutuksista. Minä iloitsen siis siitä, että sain kolmannen islantilaisvillapaidan valmiiksi, maalasin keittiön liesituulettimen huuvan, trimmasin kukkapenkkien reunat ja kävin salilla. Opiskelin italiaa nettikurssin avulla ja suunnittelin tulevia 100-vuotisjuhlia, joihin saan kunnian tehdä vähän suolaista tarjottavaa.

Kesä jatkuu. Keltainen kaura tuoksuu, linnut eivät enää laulele, mutta öisin kuuluu ihokarvoja nostattavia pöllöjen huhuiluja ja jonkin, ehkä ketun haukahduksia. Ruusut ja pelargoniat ovat parhaimmillaan. Tuntuu taas, että luonto antaa kaikkensa ennen kuin väsähtää ja paneutuu levolle. Mielessä on käynyt jopa joulu… no ei vielä kiirehditä, koska en edes tiedä, missä ensi jouluna olen. Mutta elokuu on kaunis!

Muuten, käänsin nyt kelkkani. Sekin sallittakoon, ihminenhän voi muuttua, viisastua tai vaihtoehtoisesti tyhmistyä. Heinäkuun 8. päivän postauksessa kritikoin The Harlins -tosi-TV:tä (http://www.marianna-rautiainen.fi/?m=202207) jossa ohjaaja Renny Harlinin ja puolisonsa elämää seurataan. Aloin tosissani tutkia tätä ohjelmaa. On tietenkin ehkä outoa, että pariskunta haluaa avata elämäänsä julkisuudelle noin pitkäkestoisesti. Mutta näytettävät osuudet ovat kuitenkin vain murto-osa heidän elämästään. Tämä näyttää olevan ihan jotain muuta kuin Big Brother tai jokin saariseikkailu, johon kutsutaan hyvännäköisiä pariskuntia vikittelemään toisia hyvännäköisiä pariskuntia. Itse asiassa huomasin, ja väitän, että Renny (riihimäkeläinen maailmalle ponnistanut!) on hyvin herkkä ja tunteellinen, toisaalta äärettömän kunnianhimoinen työnsä laadun suhteen. En tiedä, mitä Harlinit ansaitsevat sarjalla eikä se minua edes kiinnosta. Enkä ole kateellinen heidän hyvästä elämästään. Tässähän itse asiassa vain toistetaan mantraa, josta itse olen varma: unelmat voivat toteutua. Eikä se, että jollain on työllä ansaittua (olkoonkin se työ joidenkin mielestä halveksittavaa viihdettä ja fantasioita) vaurautta, pitäisi olla mitenkään tuomittavaa. Eli minä tässä olen ollut se ennakkoluuloinen kukkahattutäti, joka ei jaksanut katsoa ennen kuin muodosti mielipiteen.

Kippis siis Renny ja Johanna! Herttainen pariskunta, kivoja kuvia maailmalta (jopa tuttuja maisemia: Thessalonikin kaupunki etenkin alkoi ihan hengästyttää: siellä kesätyörahoilla ansaitulla Interraililla oli yksi parhaista reissukokemuksista), kiinnostavaa tietoa elokuvan tekemisestä ja tietenkin hellyttävää umpirakastuneiden höpsöttelyä. Joten suosittelen kaikille. No en ehkä niille, jotka eivät ikinä halua muuttaa mielipidettään mistään, etenkään sitä kriittistä.

Pieniä iloja

Pienet ilot muuttuvat suuriksi, kun ne kokee oikeasti. Minulla on niitä ollut viikonloppu täynnä. Jos ei oteta omia harrastuksia, joita nyt päätin taas vähän useammin harrastaa, on ollut muitakin. Kävin siis salilla, suoritin puutarhassa ja luin Antti Holman räävittömän hauskaa tai traagista kirjaa Järjestäjä.

Mummon murukin kävi. Onpas hänellä, 2-vuotiaalla, sanainen arkku hallussaan. Ja jopa osasi pomottaa ihanasti: ”Mummo, tuu tänne. Juoksetaan! Soitetaan peanoa. Luetaan tiljaa…” Voi mitä onnea! Ja vaikka en ole golf-asiantuntija, tiedän, miten hienoa on, että poikani teki hole-in-one kentällä.

Nyt katson toista kertaa Queen-yhtyeestä ja sen keulakuvasta Freddie Mercurystä kertovaa leffaa Bohemian Rhapsody. Se upea musiikki on tietenkin minulle vaikuttavaa, mutta enemmän koskettavaa on itse Freddyn ura ja sen tragedia. Ja tietenkin myös se vaikuttavuus, minkä Freddyn esiintyminen teki AIDS-potilaiden ja homoseksuaalien aseman nostamiseksi ja niin monien väärinkäsitysten korjaamiseksi. Oikeastaa Bohemian Rhapsody, sekä kappale että elokuva, ovat minulle samaa kuin Pride: tasa-arvon ja inhimillisyyden hehkutus.

Huomenna uusi arki. Paljon kirjallisia töitä, asialistoja, oman talouden järjestämistä ja myös öljylämmityksestä luopumisesta luvatun valtion korvauksen maksatuksen hakemista. Siitähän saa pienen korvauksen, no, silti jää velkaa tuosta uudistuksesta useita tuhansia. Ja eihän velat siihen lopu. Tässä vain pienieläkkeinen mummo tarpoo! Kai tässä pitää pankin puheille mennä hattu kourassa, enpä olisi ikinä uskonut, että tämäkin piti vielä tässä iässä nähdä. Vaikka kuinka lasken, en ihan nyt ainakaan saa tulojen ja menojen summaa plussalle. Mutta. Uskon kaiken järjestyvän, koska kaikki järjestyy, kun uskoo itseensä ja unelmiinsa eikä sorru valittamiseen. Ihana elokuu jatkuu, ja mitä se tuokaan tullessaan – olen utelias.

Kiitollisuus

Viime päivät ovat olleet muistutus siitä, että kun joku vaihe päättyy, alkaa uusi. Eikä tarvitse surra tai pelätä tulevaisuutta, uuden alku on aina hyvä asia. Muistutus koski myös sitä, että pitää olla kiitollinen uusista käänteistä ja vaikeistakin tilanteista. Ilman niitä ei tule hyvää eikä mikään kehity. Tänään olen taas täynnä suunnitelmia tulevan syksyn varalle, puhkun intoa ja kiitän elämää, että sain taas tilaa ja uusia ideoita. Odotan niin syys- ja lokakuuta! Elämä opettaa 😉

Välimerellinen helle se vain jatkuu, tänään 29 plus-astetta jälleen. Tämähän on hyvää totuttelua kohta tulevaan kielikurssiin Sestri Levantessa. Täpinöissä täällä.

Mistä tunnet sä ystävän?

Olipa ihana käydä serkun luona Simpeleellä. Marja-serkku on lapsuudesta asti vähän minua vanhempana ollut ihailuni kohde. On teineinä uskouduttu toisillemme ja lapsena valvottu kesäöitä ja saatu äitimme hermoromahduksen partaalle, kun yön jälkeen väsyneinä on vaan kikatettu koko seuraava päivä.

Käytiin tänään serkun kotipaikalla, jossa hän viettää nyt kesiään. Muistoja, muistoja. Jotkut asiat muuttuvat, jotkut vain ihanasti säilyvät. Kivoja keskusteluja ja muisteluita – olisi voinut jatkaa pitkään ja paljon jäi kysymättä hänenkin elämästään. Näin elämässä käy. Mutta ystävyys jää.

On sitten myös ”ystäviä”. Ei oikeita ystäviä. Oikea ystävä ei petä lupauksiaan eikä kadehdi tai ymmärrä väärin, tai jos ei ymmärrä, uskaltaa kysyä asian oikean laidan eikä haudo päässään omia harhojaan. On ihan oikein, ettei ota itselleen taakkaa tai pahoita mieltään tällaisista ”ystävistä” vaan on vain iloinen, että niitä oikeitakin on. Niitä ei tarvita paljon – ei se määrä, vaan laatu. Kiitos universumi niistä harvoista ja hyvistä!

Elämä kantaa eikä katkeruutta tarvita. Sitä paitsi elämä on aika ihanaa, kaikesta huolimatta. Elämä kantaa mua kuin Harley ja Davidson

Yllätyksiä

Eilinen yllätti tämän mummon täysin. Karjalainen itkijänainen ei selvinnyt päivästä kuivin silmin. Ensinnäkin pieni musta muruseni Kiss loihti maailmaan kaksi terhakkaa poikavauvaa ja ex-omistajan mukaan ei ole ennen nähty harjakoiraa, joka hoitaa synnytyksen arvokkaasti ja antaumuksella ilman kenenkään apua. Ja Kissistä olisin kyllä ajatellut, että tukea tarvitsee, kun pieni käpälä haroo hellyyttä jatkuvasti. Mutta äitiys (emous?) tuntuu olevan hänelle se kutsumusjuttu, Harmi, että tämä tuli ilmi vasta nyt, kun tyttö alkaa olla jo iän puolesta ehkä ”vanha”.

Voi miten tekisi mieli mennä heti tapaamaan tätä koiraperhettä! Mutta annetaan heidän nyt tutustua toisiinsa ja odotetaan aikaa, kun nämä pojat saavat silmät auki.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Italialaisia kieliopintoja kun teen pilkkua viilaten, niin myös ruoka- ja ruoanlaittokulttuuria opettelin lauantain ratoksi. Ulkona oli lämpöä Italian malliin noin plus 27 ja meikäläinen asettui italialaisen nonnan rooliin ja alkoi väsätä lasagnea. Eikä vain lasagnea vaan kahdella versiolla: liha- ja kasvis. Kun itse en ole lihaa syönyt 25 vuoteen (ja hyvin pärjännyt!). Italian mammathan panostavat hyvään ruokaan ja sunnuntaipäivällisellä pitää olla kaikki kohdillaan. No meitä perheessä vain kaksi tällä hetkellä, mutta silti rakkaus ruoanlaittoon antaa puhtia myös hellepäivinä.

Kun sain puolentoista tunnin päätteeksi nämä lasaset koottua odottamaan paistoa, tuli yllättävä puhelu kyläyhdistyksen puheenjohtajalta. Hän kyseli, josko kuitenkin tulisimme vähäksi aikaa kyläjuhliin, vaikkemme olleet ilmoittautuneet. Minä siihen selittelemään, että ei nyt oikein passaa, on tässä kaikkea ja niin edelleen. En kehdannut kuitenkaan kieltäytyä ja sanoin, että pitää nyt kuitenkin laittaa vähän vaatteita päälle. Mihin Sanna totesi, että olisi hyvä, jos laittaisitte… Olin tai olimme nimittäin niissä totutuissa samoissa virttyneissä vetimissä, missä tällä hetkellä näkyy ovien paikkamaalauksien roiskeet ja lasagneprojektin tomaattikastikkeet, ja niissähän on niin mukava olla. Vapaaherrat ja -herrattaret nauttivat siitä, kun ei tarvitse laittautua, varsinkaan lauantai-iltapäivisin.

Yllätys oli ihan täydellinen, kun kyläjuhlapaikalla tuossa naapuritalon navetanvintillä sitten kuulutettiin Rautiaisen pariskuntaa estradille (Jussi tajusi asian heti ja sanoi: voi saatana – eikä mitenkään pahalla). Ja mitä hittoa! Vuoden Kyläläinen 2022 kunnianosoitus meille! En todellakaan tunne ansaitsevani itse, puolisosta en tiedä. Olen ollut kylätouhuista poissa jo monta vuotta, mutta nyt kun ajattelen niitä aktiiviaikoja, niin on vain ihania muistoja. Tein markkinointia oman ihan sairaankiireisen Tieto Oyj:n markkinoinnin ohessa eikä tuntunut miltään! Tai tuntui: mukavalta. Ne olivat niitä yhdistyksen uuden aktiivisuuden aikoja, kun vanhoja perinteitä kunnioittaen alettiin järjestämään kyläpäiviä ja raivattiin maailmansodan (ensimmäisen) aikaiset juoksuhaudat Museoviraston avulla. Ja puoliso sai valtuustossa aikaiseksi kyläpolun ja lasten koulutien valaistuksen. Joten, kaikesta tästä huolimatta olin/olimme täysin ällikällä lyötyjä, kun meille ojennettiin kunniakirja Vuoden Kyläläinen 2022!

En ihan tunne ansaitsevani tunnustusta, ehkä siksi, että sen taakse ei sisälly hikeä tai kyyneleitä, ainoastaan mukavaa pikku painetta ja innokasta ideointia. Mutta täytyy sanoa, että tämä kylä on kyllä Suomen paras ja kyläläiset ottavat muualta tulleet sydämellisesti vastaan (sanoo muualtatullut). Kiitos rakas kylä, kiitos kyläläiset, naapurit!

Elämyksiä elokuussa

Mestarit Seela Sella ja Esko Roine

Helteinen elokuun perjantai. Viileällä salilla ilahduin siitä, ettei korona vienytkään kaikkia mehuja minusta, vaan jaksoin jatkaa siitä, mihin kaksi viikkoa sitten jäin. Kiitos universumille siitä. Karjalan marttana tietenkin siivosin tapani mukaan perjantain ”kunniaksi”; matot ulos, imurointi, vähän pyyhkäisyä lattioille ja vessa/kylppäri, kukat maljakkoon – normisettiä. Oli vaan hirmuinen kiire, koska Isä Matteo alkoi jo kolmelta ja teatteriin piti lähteä kuuden jälkeen ja siinä välissä saada itsensä ihmisen näköiseksi (mikä muuten on käynyt näin vapaaherrattarena t-paita-leggings-tasolle vajottuani entistä haastavammaksi).

Riihimäen teatteriin tilasin hetken mielijohteesta liput viime viikolla. Näytelmä Rakkauskirjeitä houkutteli siksi, että siinä esiintyivät konkarinäyttelijät Esko Roine ja Seela Sella. Eli ei siis ihan nuorta kaartia. Esko Roine on legenda. Tuntuu, että hän on aina ollut ja on aina jättänyt jäljen. Ja, Sella… Olen suuri Seela Sellan ihailija. Viimeksi näin hänet Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä Hitler ja Blondi -näytelmässä. Tämä pieni hentoinen nainen, nyt 85 vuotta, on niin suuri ja vahva, kun hän tulee estradille. Tai sitten hän on se hento ja avuton, jos näytös niin vaatii. Ihailen, haluan olla seelasellainen, kun olen kahdeksankymmentäviisi ja yhdeksänkymmentäyhdeksän!

Tätä Rakkauskirjeitä-näytelmää ovat maailmalla aiemmin esittäneet muun muassa näyttelijät Elizabeth Taylor, Gerard Depardieu, Mia Farrow ja Tom Hanks. Näytelmän loputtua yleisö nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Oli taas elämys, joka jää muistoihin ja joka antaa voimia tulevaan. 

Jännittäviä aikoja eletään. Kiss-hauva on siis ex-omistajan luona odottamassa pikkuhaukkujensa syntymää. Vaikka on helpottavaa, ettei itse tarvitse huolehtia tästä prosessista ja myös siitä, etteikö koira sopeutuisi entisen emännän kotiin, niin kyllä on vaikeaa. Se, että vastoin edellistä kertaa Kiss hyppäsi Katariinan syliin ja nuoli naaman haltioissaan, yllätti ja vähän harmittikin. Ja nyt katson mustasukkaisena kuvia, joissa käpälä hamuaa Katan käteen (ei enää minun!!) ja kuuntelen, miten ”vaikeaa” on, kun koira haluaa nukkua niin, että pää on emännän kaulalla koko pitkän kuuman yön! Onhan tämä hölmöä. En missään tapauksessa halua Kissiä takaisin nyt, kun pennut ovat tulollaan. Enkä etenkään halua, että hänellä on paha mieli mennä entisen omistajan luo: nythän on ihannetilanne. Ja nautin suunnattomasti rauhallisista öistä, joita ei yhä paksummaksi muuttuvan koiran huokailu ja korvaan huohotus häiritse. Tällainen ihminen vain on. Kun minä olen jo monta vuotta ollut se Ainoa ja Rakkain, jota pitää myös leijonana puolustaa. Pitää olla kiitollinen, että koiralla on hyvä olla ja hänellä on hyvät hoitajat. Ikävä on silti. Mutta tämän viikon aikana tiedämme, miten kävi.

Elokuu – kuukausista parhain

Kuu on täysi! Kuuhailin tuolla pimeässä puutarhassa, trooppisessa pehmeässä lämmössä ja kurkistelin vähän jo liikaa kasvaneen sireeniaidan takaa täysikuuta. Miten lumoava onkaan elokuu! Se on aina ollut mielikuukauteni, vaikka syyskuutakin rakastan, puhumattakaan kuumasta heinäkuusta. Elokuussa on kuitenkin jotain rauhoittavaa, kaikki asettuu ja kypsyy ja tuntuu, että luonto lepää ja pitää lomaa. Ja onhan tämä vähän kuin Välimeren sää, ainakin säätietojen mukaan vielä ehkä ensi viikollakin.

Viime viikonlopun rapukekkerien jälkeen on tullut ahkeroitua kaikenlaista. Kävin Helsingissä järjestelemässä asioita ja väsyin kaupunkiin. Helsinki on ihan kiva, mutta jotenkin liian kaikkea. Liian levoton, liian moderni, liian ahdistava, ainakin näin elokuussa, jolloin se on täynnä turisteja. Kaduilla on hankala kulkea ja vaikka tykkään isoista kaupngeista, tuntuu, että Helsinki on liian pieni isoksi kaupungiksi.

Tänään normipäivä sikäli, että nykyisin aikatauluni on vakiintunut. Aamulla herään, kun herään. Pieni meditaatiohetki ennen ylösnousua: kiitos että sain taas uuden päivän, jossa voin toteuttaa unelmia ja tehdä kaikkea, mistä pidän ja ajatella läheisillekin hyvää ja harmonista päivää.

Aamupuuro, uutiset, koiralle ruokaa (nyt vain yksi haukku, toinen on mammalomalla Sipoossa ja jännitän, koska pieniä haukkuja alkaa tulla), aamulenkki. Sitten italian läksyjä, muita töitä koneen ääressä, salille (ei joka aamu kuitenkaan) ja palautusruokaa kotona. Tänään olinkin ahkera: tein luomuihovoidetta karitevoista ja manteliöljystä, maalasin vähän kolhuisia ovia ja kylppärin kuitutapettia remonttimaalilla. Iltapäiväkahvin aikaan katsoin jälleen kaksi italialaista sarjaa: Isä Matteo ja Ihana Elisa. Hyvin jo tarttuu sanoja mieleen näistä ohjelmista. Samalla piti tietenkin neuloa: lämmin villapaita valmistuu juuri syksyn kynnyksellä ja pääsen tekemään itselleni kesäneuletta; niin, ehkä järjestys ei ole ihan looginen, mutta toisaalta tarvinnen kevyttä neuletta syyskuussa, kun suuntaan opiskelemaan italiaa aitoon ympäristöön?

Tänään olin myös pitkästä aikaa kokouksessa, Riihimäen Seudun Vasemmistoliiton hallituksessa oli kiva tavata tovereita pitkästä aikaa ja ihan vihdoin livenä.

Mika Kaurismäen elokuva Tie pohjoiseen sai jämähtämään tv:n ääreen. Uskomaton Vesa-Matti Loiri loisti siinä Samuli Edelmanin kanssa. Kun he lauloivat yhdessä Kuolleet lehdet, tunsin kylmiä väreitä. Karisma oli ihan vapisuttavaa. Eilenhän saimme suru-uutisen Loirin kuolemasta. Olen samaa mieltä Jari Tervon kanssa: tuskin tähän maahan ihan äkkiä syttyy yhtä loistavaa ja monipuolista tähteä kuin Vesa-Matti Loiri.

Minulla on Loirin Leino-levyistä kaksi. Ne on puhki kuunneltuja vinyyleitä ja osaan ne kaikki laulut ulkoa. Minua harmittaa, etten koskaan nähnyt Lapualaisoopperaa enkä Loiria Vihtori Kosolan roolissa. Olin silloin vielä ihan lapsi, mutta myöhemmin nähdessäni välähdyksiä tuosta Arvo Salon ja Chydeniuksen tuotannosta, tajusin mikä mestariteos se onkaan. Sainhan sentään haastatella oopperassa esiintynyttä Kaisa Korhosta jäsenlehteemme jokunen vuosi sitten. Mutta Kosola-Loiri oli siinä yhtä vaikuttava kuin Pojat-eoluvassakin. Hyvää matkaa tuntemattomaan, Vesku.

Helteinen perjantai

Tänään iloa ja surua. Saatoimme ystävän taivasmatkalle helteisessä elokuun säässä. Hyväntuulinen, rauhallinen ihminen päätyi lepoon kauniiden laulujen ja virsien saattelemana. Myöhemmin hänen kotonaan vietimme muistohetken, jossa toivottiin iloisia muistoja hänestä. Se oli niin kaunista ja poislähteneelle kunnioittavaa.

Siunauskappelissa piti katsella kattoon ja ikkunasta ulos. Vaikka vainaja ei ollutkaan minun erityisen läheinen ystäväni, vaikkakin arvostamani ihmis- ja eläinystävä, siitä huolimatta en pystynyt vastustamaan kyyneleitä. Virret ja hengelliset laulut ovat lapsuuteni turvallisuutta (myöhemmin myös ahdistavuutta), ja osaan ne kaikki ulkoa. Niitä oli ihana laulaa mutta myös hämmentävää alkaa itkeä niiden takia.

Muistotilaisuudessa tapasin entisen oppilaan. Olinhan 2 lukuvuotta yläasteen vs. opona. Ilman asianmukaista koulutusta työ oli vaativaa enkä osannut kaikkia asioita, pedagogiikka ei ollut hallussa. Mutta muuten nautin niiden nuorten ihmisten seurasta, nyt ehkä nauttisin enemmän ja osaisin enemmän. Tämä kiva pitkänhuiskea oppilas kävi usein kanssani juttelemassa työhuoneessani ja minusta meillä oli hauskaa! En tiedä, mitä opinto-ohjausta hänelle osasin antaa, mutta ainakin olin iloinen hänen seurastaan. Huumori kukoisti ja ihan ajoittain kaipasin kivoja jutusteluja. Nyt hän oli siis jo lähes aikuisten poikien isä. Miten tässä näin kävi? Että hän vanheni ja minä en?? Tulin siis hautajaisissa iloiseksi monista asioista: vainajasta kerrotuista kivoista muisteluista, rennosta tunnelmasta ja myös entisen oppilaani tapaamisesta. Tällaiset hautajaiset kiitos minullekin!

Helteinen päivä meni jotenkin ihan ohi. Mitään muuta en saanut aikaiseksi kuin ne maahanpanijaiset, kaupassakäynti, tv:n italialaissarja opiskelutarkoituksessa ja yksi kerros islantilaisvillapaitaa. No, tein omenapiirakan pohjan ja aamuksi sämpylätaikinan. Kastelin kasvihuoneen tomaatit ja kurkut. Syyllisyys laiskottelusta ei enää saavuta minua kovin helposti, vaikka syvällä karjalaisgeeneissähän se on (itse tehtävä leivonnaiset ja laatikot, ikkunat pestävä ja rikkaruohot kitkettävä, eikä olisi pahitteeksi ihan lattialistat hinkata käsipelillä lattiarätillä…).

Olen ihan hyvä ihminen. Vaviskaa kateelliset.

Usko unelmiin!

Niin se vain menee. Kun uskoo ja luottaa, iloitsee jo etukäteen siitä, mitä tuntee kun unelma on saavutettu. Ei antaudu angstille. Ei hoe koko ajan, että eihäntästämitääntukekuitenkaan.

Nyt alkaa näkyä palkinto tästä pari vuotta sitten aloittamastani itsekoulutuksen projektista. Olo on kevyt, tekee mieli leijua. Niin paljon ihanaa tapahtuu koko ajan, viimeksi tänään. On tapahtunut enemmän kuin olisin muutama vuosi sitten edes uskaltanut toivoa. Edessä on vielä enemmän.

Että uskoo itseensä – se toimii! Ihan voimalauseita keräävänä ihmisenä tulee nyt mieleen huhtikuinen Katri-Helenan konsertti ja se yksi laulu, jonka aikana tajuntaan iski salaman lailla: näinhän se on ja näin sen pitääkin olla. Tässä näitä sen laulun sanoja vielä muistutukseksi, itselleni ja meille kaikille:

”Mahdoton on mahdollista
Älä koskaan luovuta…
Ja jos tiesin, että pystyisin
Silloin pystyt kyllä sinäkin

Usko sydämesi unelmiin
Luota haaveistasi hulluimpiin
Silloin kuulut meistä vahvimpiin.”