Muistoja noin 60 vuoden takaa nyt pulpahtaa mieleen. Ehkä itsestään, ehkä siksi, että Radio Suomi lähettää Tarja Närhin iskelmäradiossa tänään kansakoulumuistiaisia – niin ehkä ”vanhoille”.
Koulu ei koskaan ollut minulle kaikista ikävistä muistoistani huono asia. Tykkäsin oppia ja kuulla kaikkea uutta, huomata, miten helppoa opiskelu oli. Ja palkitsevaa. Ei stipendien tai kehujen muodossa, koska niitä ei alakoulussa harrastettu, vaan oman itseni takia.
Jo joutui armas aika… Minulle tulee aina mieleen koululuokka, kevätjuhlapäivä: luokan ikkuna on auki ja ikkunaverhot heiluvat pienessä tuulenvireessä, ikkunan alta huristaa auto, mutta auton ääni hukkuu suvivirteen: ”taas niityt vihannoivat…” Taisin olla kiltti koululainen. Liian kiltti jos tarkasti ajatellaan. Opin sanomaan vastaan ja puolustamaan oikeuksiani vasta noin kuusikymppisenä. Ja sehän tarkoittaa, että pitää myös ottaa takaisin kaikki kärsimänsä vääryydet, mikä ei ole millään logiikalla oikein. Yritän nyt vain unohtaa ja haudata huonot muistot, koska niiden hautominen syö naista eikä hyödytä ketään.
Tänään aurinko paistaa ja omenapuut kukassa! Kiitän siitä ja… Kaikesta.
Toisaalta… Luen Hesaria, kuten joka ikinen sunnuntai tähän aikaan. Jussi Konttisen artikkeli nykyisestä sodanaikaisesta Venäjästä saa kyyneleet silmiin. Ja Konttinen varmaan jakaa tunteeni:
Nyt vain väsyttää ja itkettää tämä kaikki. Mitä hyötyä millekään kansalle on siitä, että hyökätään ilman mitään omaa uhkaa? Mitä Venäjä tekee tuhotuilla kaupungeilla? Miten kauan menee perille tiedotus, joka ei ota huomioon kymmenien tuhansien nuorten miesten kuolemia eikä myöskään ”valloitettujen” kaupunkien jälleenrakennuksen kustannuksia? Ne ponimaju. не понимаю. Itkettää.
Mutta hei: ulkona riehuu ääneekkäällä laulullaan kirjosieppo, jonka poikaset kohta pääsevät siivilleen. Elämä jatkuu, onnea on!
Runoilija ja niin monet tunnot sanoittanut Eeva Kilpi jo sen sanoi:
”Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on. Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!”