Tyttö säteilee

No miten tämä nyt iski omaan tilanteeseen? Mummo säteilee. Vaikka olen mummo, olen silti tyttö: Tyttö säteilee https://www.youtube.com/watch?v=WnN0zqXurYE

Ja interwebsi tulkitsee ja avaa prkl eteeni virtsankarkailumainoksia (Hei, ei karkaile, lopettakaa!Tai vaihtakaa mieluusti kuntovinkkeihin) Syksy tekee tuloaan. Tyttö lähdössä on. Tie vie suuriin unelmiin…!

On ihanaa tajuta tässä iässä, miten paljon on asioita, joista voi olla kiitollinen. Ja ennen kaikkea itsekkäästi oivaltaa, että eihän se kaikki ollutkaan tässä! Minulla on edessä valtavasti asioita, joista olen haaveillut. Joita olen halunnut nähdä. Niitä en ole tehnyt vain, koska olen ollut arka ja tukeutunut muihin ihmisiin. WAU! Minähän päätän minusta, hei! Jotkin kumppanit menneisyydessä olivat eri mieltä. Politiikka vaati. Taloustilanne vaati lamaantumaan.

No ei käy! Elämä on tässä ja nyt. Niin kauan kuin on.

Tätä luopumisen tuskaa…

Tässä he ovat. Toissa kesänä heitä kalastelin netissä ja vihdoin Lopen perukoilta löysin. Puutarhatontut – heissä on jotain ikuista viisautta.

Näiden ukkelien kanssa kaksi vuotta olen viihtynyt. Tosin kaksi talvea olen joutunut heidät sulkemaan työhuoneeseeni, mistä olen saanut syleksittyä ylenkatsetta (ukot ylähyllyllä). He eivät tykkää todistetusti Waltteri Torikasta tai Amadeus Lundbergista, vähän ehkä Katri-Helenasta. Olen ollut kovasydäminen enkä huomioinut ukkelien musiikkitoiveita. Anteeksi, mutta en kovasti kadu!

Mutta viime aikoina en ole huomioinut juuri kenenkään näiden ukkeleiden toiveita, että sikäli. Olenko siis tullut itsenäiseksi? Edes puutarhatonttu ei alista minua! (siskot, tässä teille esimerkkiä)

Se luopuminen silti. Olen nyt suostunut adoptioon. Ystäväni adoptoivat kuusi puurtarhatonttuani. Koska tiedän, ettei tämä levoton elämäni kenties sovellu ukkojen sielulle. Olen huolestunut ja surullinen (salaa olen vähän iloinen, tämä pöytäkirjan ulkopuolella).

Draama ei ollut pikku-ukkojen kannalta iso. Vain minä olin hankala. Adoptioperhe ei ollut iloinen jatkuvista kysymyksistäni, joihin kuului mm. se, onko tulevalla puutarhemännällä/isännällä autossaan tonttuturvaistuimet. Ja hyvänen aika, niitähän pitää olla kuusi kappaletta! He väittivät, että turvaistuimet ovat paikallaan. Näin luovuttavana ”äitinä” epäilen. No, yritän iloita siitä, että ukkelini pääsevät hyvään kotiin.

Olinko huono emäntä ukoille? Mutta tonttu-ukot, jos joskus olin ikävä, ei muistella pahalla!

Siis tähän on tultu. Ihmisen pitää pärjätä puutarhatonttuihin kenties iskostuneiden syyllisyydentunteidensa kanssa. Piti tämäkin päivä nähdä.

Bosslady Lenita

Noitanaisen ilosanoma on Lenita Airiston viimeisin kirja. Hän on ollut ahkera kaikessa, myös tietokirjailijana; tämä muistaakseni hänen kymmenes kirjansa.

Lenita on minussa aina herättänyt ristiriitaisia tunteita. Olen ihaillut hänen menestystään ja suorapuheisuuttaan jo nuorena, etenkin silloin, kun olin vielä niin arka ja ujo, etten uskaltanut suutani avata isossa joukossa. Lenita porskutti hyvällä itsetunnolla ilman häpeän häivää. Se tietenkin johtui siitä, että häntä kannustettiin jo pienenä tyttönä, ei jarruteltu. Mutta ei myöskään asetettu isoja paineita siitä, mitä pitää saavuttaa. Näin minä sen näen. Koska nyt vihdoin tunnistan omien vanhempien kyvyttömyyden ”kasvattaa”. Se ei tarkoita, että mikään olisi heidän syytään. He olivat sitä samaa jatkumoa kuin vanhempansa. Mistä heille olisi tullut kyky sanoa lapsilleen: teistä voi tulla mitä tahansa. Ei heille kukaan näin koskaan sanonut eikä kukaan heistä tällaista edes uskonut. Mutta Lenitan vanhemmat olivat erilaisia, ehkä heille olivat omat isät ja äidit antaneet erilaisen itsetunnon.

Lenita kuitenkin on hyvin ärsyttävä arvostellessaan vasemmistolaisia. Hänelle ei heikompien puolustaminen tule puheeksi missään tilanteessa, ikään kuin kaikki politiikka olisi vain yrittäjien tukemisesta kamppailua. Toisaalta sen ehkä voi ymmärtää, hänhän on itse yrittäjä, joka on taistellut kivikkoisen tien menestykseen.

Mutta politiikka sikseen. Huolimatta siitä, että itsenikin tämä Boss Lady sijoittaisi ”stalinistien” leiriin, arvostan häntä suuresti. Tämä kirja kertoo naisten voimasta, heidän menestymisestään ja taisteluistaan sovinismia ja hyvä veli -keplottelua vastaan. Se on tunnustus sinnikkyydelle ja optimismille, eikä suinkaan katkeruudelle tai kostonhalulle tai valittamiselle. Lenita kertaa oman elämänsä isoja voittoja ja myös kärhämiä, joissa hän ikävä kyllä jäi toiseksi, monesti juuri siksi, että mieshegemonia pelkäsi, vähätteli ja jyräsi toverillisesti alas.

Tuli myös mieleen välillä, että menikö Lenita liian pitkälle. Hän mainitsi nimeltä monet, etenkin miehet, jotka olivat tehneet ilmiselvästi kateuttaan tai naisvihaansa toteuttaakseen kaikenlaista. Mutta eipä ole näiden miesten taholta tullut vastalauseita eikä oikaisukehotuksia, joten se siitä!

Noitanaisen ilosanoma antoi kuitenkin valtavasti voimaa sitä lukiessani. Vaikka olisin kyllä tuon sanoman tarvinnut jo monia vuosia aiemmin. Lenitan kirja on positiivinen (huolimatta kaikista hurjista kokemuskertomuksistaan). Se kajauttaa ilmoille taisteluhuudon naisille: ”Kouluttaudu! Itsenäisty! Hanki taloudellinen omavaraisuus. Ota elämä omiin käsiisi. Älä anna kenenkään kävellä ylitsesi. Älä anna muiden, historian painolastin, suvun, kulttuurin tai uskonnon hallita omaa elämääsi!”

On hienoa todeta, että omalla tyttärellä on itsetunto ja oman elämän hallinta hanskassa, vaikka äidillään se on tullut vasta tuskien kautta. Olisinpa itsekin ollut yhtä napakka noin 30 vuotta sitten! Lenitan kirja kannustaa. Haluaisin, että mummon murunen, pieni pojantytär joskus lukisi kirjan. Ellei maailma siihen mennessä ole tullut tasa-arvoiseksi ja tehnyt tätä kirjaa tarpeettomaksi.

Juoksuaika!

Niin, sitä Kiss-koiran juoksuaikaa nyt odotellaan, että pääsisi treffeille uhkean uroksen kanssa. Itsellä juoksuaika huipentui joksikin aikaa tämän päivän Naisten Kymppiin. Ei niinkään hyvällä kunnolla tai taidolla, mutta yltiöpäisyydellä ja uskolla selvitin kuin selvitinkin matkan ihan noin niin kuin omasta mielestä mallikkaasti. Vaikka en paljon ehtinyt enkä viitsinyt juoksuharjoitella, osin liukkaiden tai rapaisten teiden takia, osin laiskuuttani, lähdin kuitenkin tapahtumaan. Se on aina jotenkin niin voimaannuttava ja positiivinen. Ihmiset hymyilevät, katsojat kadunvarsilla kannustavat ja itselle tulee hyvä mieli, että sentään minäkin joskus jotain. Tässä siis lopussa henkihieverikuva:

Päätin, etten kilpaile, vaan hölkkään leppoisasti koko matkan enkä pysähtele. Pienen paussin tein, kun hörppäsin tankkauspisteellä puoli kupposta vettä. Reitti oli aivan uusi ja olikin kiva katsella Salmisaaren rantaa ja Ruoholahtea, paikkoja, joissa en ole koskaan ennen käynyt. Täytyy sanoa, että 8 kilometrin kohdalla alkoi ahdistaa: eikö tämä piru vieköön vieläkään lopu! Mutta huolimatta siitä, etten tähdännyt muuhun kuin että jaksan juosta tauotta koko matkan hissukseen, oli aikani aivan niitä samoja kuin aina ennenkin: 1t10 min-1t20min välissä. Tänään tunti ja 17 minuuttia. Itse asiassa en muista, kuinka mones kymppi tämä oli – ehkä Helsingissä seitsemäs ja kolme olen juossut kotoisasti Kormussa. Olin aika tyytyväinen, koska loppukilometreillä tuntui, että jähmetyn jääksi tai suolapatsaaksi. Jäin siis kuitenkin henkiin!!

Kivaa oli myös kympin jälkeen. Käytiin puolison kanssa syömässä aiemmin tuntemattomassa italialaisessa (no kuinkas muuten…) trattoriassa nimeltä Sogno. Runeberginkadulla, aika lähellä Naisten Kympin tapahtumapaikkaa. Ajattelin, että olen tämän ylellisyyden nyt kaiken niukkuuden keskellä ansainnut. Ja olihan löytö! Ruoka oli taivaallista, sekä melanzane (munakoisopaistos), sitruunarisotto sekä myös kuulemma vasikanmaksa. Ja juomat kaikki aitoja italialaisia. Tästähän meikäläinen tykkää, mutta tykkäsi myös puoliso. Tarjoilija totesikin, että meillä on kaikki italialaista paitsi ei kaikki henkilökunta.

Vielä kirsikka kakun päällä: eka kertaa vierailimme Oodi-kirjastossa. Itse vähän olen sitä arvostellut, sillä opusten määrä tässä Helsingin uudessa pääkirjastossa ei ole mitenkään mahtava. Mutta kun pääsin sisälle, innostuin. Mitä kaikkia ihania toimivia ja yleisölle avoimia tiloja siellä onkaan! Voi pelata, kuunnella musiikkia, lainata tietokonetta, pitää palavereja, kahvila on, lapsille omia paikkoja. Ja myös ihana terassi, jossa voi ihailla vaikka eduskuntatalon julkisivua ja siemailla kahvia. Ja pihalla on leikkipaikkoja sun muuta. Vaikka en ole modernin muotoilun ystävä, huomaan nyt, miten tyylikkäästi Oodi ja Musiikkitalo sekä Kiasma istuvat rautatieaseman ympäristöön. En enää ihmettele, miten ulkomaiset vierailijat ihastelevat tätä kombinaatiota. Kunhan ette vain Helsingin päättäjät koske aseman kauniiseen Vltava-rakennukseen ettekä peitä isoilla rakennuksilla asema-aukiota! Silloin en ala mitään.

Konmaritus jatkuu kotona. Mitä enemmän kaivelen kaappeja, sitä hurjemmalta urakka näyttää. Tsemppaan itseäni: jos olet jaksanut rahdata tämän kaiken kotiisi ja vielä maksanut oikeata rahaa näistä nyt niin tarpeettomista tavaroista, voit kyllä samalla vaivalla ja ihan ilmaiseksi poistaa ne elämästäsi.

Eteenpäin

Mitenkä paljon voikaan yhdessä päivässä tapahtua! Vaikka toisaalta ei mikään ole mullistunut. Kun aamulla herään nykyisin, yritän muistaa tärkeimmän: ennen kuin jalat osuvat lattiaan, ajattele, miten onnekas oletkaan, kun olet herännyt uuteen päivään! Useimmiten yritän muistaa tehdä energiameditaation, joka nostaa oikeasti oloni energiseksi ja innostuneeksi. Jos en muista tai ehdi tätä, hengitän kuitenkin syvään huolimatta siitä, että ehkä jälleen ajatukset ja suunnitelmat/huolet veivät hyvän unen, ja kiitän ja annan itselleni anteeksi kaikki, mistä olen kantanut huonoa omaatuntoa. Olen ihminen ja uskon hyvään, positiivisuuteen. En jää kellumaan murheeseen tai itsesyytöksiin, koska niitä kautta en pääse päämäärääni.

Tänään oli ihana aurinkopäivä. Tehtiin paljon töitä puutarhassa. Kiss-koiran ex-omistaja, ihana Katariina vei tytön lääkärintarkastukseen Helsinkiin. Kohtaamisessa ilmeni monia asioita. Ensinnäkin, Kiss ei ollut tuntevinaan Kataa, haukkui ja yritti näykkiä. No, siitä selvittiin rauhallisesti. Ja kun pariskunta meni tarkastukseen Viikkiin, olikin Kiss jo ihan sitä mieltä, että Katariina on se ihana… Ja toisaalta, kun he sitten palasivat Lopelle, Kiss tuli iloisena kotiin, istuskeli Katan sylissä, mutta ei kuitenkaan haikaillut tämän mukaan. Eli 3 vuotta uudessa kodissa… Jättää jälkensä. Mutta nyt on toiveissa, että meidän pieni Kiss-Kiss ehkä tulee äidiksi tänä kesänä. Huh!

Kolme hurmavaa tyttöä terassilla

Mitä kaikkea tämä kesä oikein tuokaan tullessaan? Isoja muutoksia omaan ja läheisten elämään. Enkä yhtään pelkää tai emmi, sisällä kuplii ja jalka vipattaa: olisipa jo se Tulevaisuus!

Pihalla raadoin kuitenkin koko päivän. Vielä piti juosta kolmisen kilsaa illalla. Koska, Ou mai Gaad, viikon päästä on Naisten Kymppi. Miksi koskaan halusinkaan sinne, miksi ilmoittauduin, miksi ajattelin, että pärjään! Samat ajatukset taas mielessä kuin aina noin 10 vuoden ajan joten: ehkä selviän tästäkin Kympistä.

Ja sain vielä tunnelman, jota eivät kaikki ehkä ymmärrä: Pave Maijanen:

Äitienpäivää ja konmaritusta

Salmisen mielestä äitienpäiväkukat olivat erityisen herkullisia – etenkin nuo vihreät

Kiva äitienpäivä takana, vaikka kaikki eivät päässeetkään juuri h-hetkenä paikalle. Kuopus viivähti kiireisenä miehenä 2 tuntia lauantaina ja häipyi kavereilleen ja siitä Seinäjoelle. Saara ja Dan olivat sitten sunnuntaina ”iltapäiväteellä”. Oli voileipäkakkua ja italialaista sitruunajuustokakkua. Ihan ite tein!

Niin, ehkä äitipäivänä pitäisi lojua sängyssä ja odotella kahvitarjotinta ja kuoharia sänkyyn. No en jaksa! Rakastan ruoanlaittoa ja suunnittelua. Voileipäkakku on vähän työläs, mutta siinä saa käyttää luovuutta. Olisiko urani ollut kiinnostavampi kondiittorina? Ei olisi. Ruoanlaitto ei saa olla työtä, ainakaan minulle. Se on taidetta ja rentoutumista. (Inhoan tv-kokkikilpailuja, joissa hosutaan sinne tänne ja kaikki pitää tehdä nopeasti! Ruokaa pitää saada laittaa rakkaudella ja hartaasti. Välillä ehkä kaadetaan viiniä kastikkeeseen antamaan makua, välillä ehkä kokille lasiin antamaan lisää tunnelmaa…)

Voileipäkakku alussa… ja lopussa:

Mitä Konmaritus tarkoittaa?

Konmarituksen pääideana on luopua kaikesta turhasta ja säilyttää kotonaan vain ne asiat, jotka tuottavat iloa.
Marie Kondo

Olen siis konmarittanut viimeiset viikot, välillä kiihkeästi, välillä vähän ja leppoisasti. Niin paljon tavaraa ihmiselle on kertynyt!

Pidän tavaroista, kauniista esineistä ja vanhoista astioista, joissa on historiaa ja kaunista muotoilua. Olen myös huomaamattani kerännyt sellaista, mitä en todellakaan enää tarvitse. Ja onhan tyylikin muuttunut vuosien mittaan. Vaikka olen viime kesänä tyhjännyt kokonaisen varasto turhasta ja muuttanut sen työhuoneekseni, on talossa vielä viisi huonetta, keittiö, kylppäri, kolme ulkovarastoa, kaikki täynnä monenlaista turhaa.

Ne tavarat, jotka eivät tuota siis iloa eivätkä ole olleet käytössä kenties vuosiin saavat pikkuhiljaa etsiä itselleen uuden kodin. Miten vapauttavaa! Mitä tekee 2 hengen talous 15 pussilakanalla tai 30 käsipyyhkeellä? Tai komerollisella mattoja ja kukkamaljakoita? Ei yhtään mitään.

Olen ihan innostunut, vaikka kai minun tulisi voihkia, miten iso homma edessä onkaan. Ehkä saan tavaroita poistettua kirpputorille, Tori.fi-palstalle tai Facebookin ryhmiin niin paljon, että kohta voin muuttaa pieneen yhden huoneen ja keittiön vanhaan ja tunnelmalliseen (ränsistyneeseen?) taloon meren rannalle.

Hyvät ystävät

Juttelin kahden hyvän ystävän kanssa äskettäin. Hyvät ystävät tunnistaa siitä, että he kannustavat. Jos sinulla on suunnitelma, he eivät ensiksi ota esille mahdollisia uhkakuvia ja epäonnistumisia.

Minulla on hyviä ystäviä jokunen. Nyt olen huomannut, että näistä jokusista vain jokunen on se Oikea Ystävä.

Olen itse muuttanut mielipiteitäni. Olen muuttunut itse. Luulen, että mielipiteiden muuttaminen on kehitystä eikä sitä, mitä jotkut ilkeämielisesti kutsuvat takinkääntämiseksi. Käännän iloisesti takkiani, jos huomaan olleeni jossain asiassa hakoteillä. Eikö se muka ole viisautta?

Tänään puhuin hyvän ystävän kanssa. Hän ei tuominnut tulevaa elämänmuutostani vaan kannusti siihen.

Olen myös rohkaistunut poistamaan ystävistäni, esim. Facebook-kavereistani ne, jotka aiheuttavat negatiivisuudellaan itselleni pahaa mieltä. Elämänlaatu on parantunut huomattavasti. Elämässä pitää olla iloa. Ja ruusuilla tanssia.