Tippa neukkunostalgiaa

Sunnuntaina leffailta. Katsottiin Juho Kuosmasen Grand Prix -palkittu Hytti numero 6. Olen lukenut Rosa Liksomin kirjan, johon elokuva löyhästi perustuu. Kirja oli hyvä, mutta erittäin synkkä. Tai ehkä synkkyyden alta ei kirjaa lukiessa tai lukijan taitamattomuuden vuoksi pystynyt erottamaan valoisuutta.

Täytyy sanoa, että vanhana neuvostojen maan ”ystävänä” eli vuosikaudet Neuvostoliitossa ja venäläisten kanssa työskennelleenä suorastaan putosin filmin ensi minuuteilla suloiseen neukkunostalgiaan. Jos nyt ensiksi tunnustan, että roolisuoritukset, kuvaus, ohjaus, koko tarina olivat upeita. Ja olisivat sitä varmaan olleet mielestäni, vaikka tapahtumat olisi sijoitettu johonkin toiseen maahan ja kulttuuriin.

Mutta omat kirjavat kokemukseni Venäjästä ja venäläisistä kyllä saivat minut uppoamaan aivan täysin elokuvaan. Pystyin melkein tuntemaan nenässäni venäläisjunan tuoksun, hiilen, dieselin ja mahorkan hajut, ikävän ahtaan vessan, tunsin kiskojen kolinan ja sen, kun heittelehtii epätasaisen kyydin mukana. Oi, miksei enää ole venäläisjunia, jossa vaunupalvelijalta saa hakea teetä ja ravintolavaunussa saa pääkaupunginsalaattia (salat stolichnyi) ja venäläistä shamppanjaa! Ja elokuvan alkumetrit: Ihan aistin hämärän moskovalaisasunnon kirjavat tapetit, tupakansavun ja naurut, lasien kilahdukset ja musiikin, loputtomasti soljuvan puheen.

En nyt mene juoneen enkä yksityiskohtiin, niistä voi jokainen ottaa selvää tai mennä katsomaan. Trailerissa jo hyvin aistii, mitä tuleman pitää. Sen verran kuitenkin, että Moskova-Murmansk-junassa hyttiin numero 6 joutuu päähenkilö Laura yhdessä venäläisen kaivostyöläisen Ljohan kanssa.

Neuvostoaikaan oli normaalia, että jos matkustit yksin ja paikkasi oli vaikkapa 4 hengen vaunukupeessa, et voinut koskaan tietää, ketä hyttikaveriksi ilmaantuisi. Ei ollut mies- tai naispaikkojakaan. Itse matkustin muutaman kerran yksin Moskovan yöjunassa sinne tai takaisin Helsinkiin niin, että seuralaisena oli jos jonkinmoista tyyppiä. Oli venäläisiä miehiä tai naisia taikka suomalaisia expatteja (ulkomaankomennuksella työskenteleviä) tai liikematkalla olevia liikemiehiä, siis useimmiten miehiä.

Yhdellä matkalla Moskovan taakse kauas Kalugan kaupunkiin (ehkä tylsin kaupunki, jossa työmatkalla kävin) oli hyttitovereinani toimitusurakan alihankkijoita, eli 3 suomalaista miekkosta, jotka olivatkin hauskoja heppuja. Ehkä heitä vähän hämmensi nukkumajärjestely. Kömmin tyynesti yläpetille ja sanoin hyvää yötä sen kummemmin kyselemättä, kuka missäkin nukkuisi. Jossain unenhorteen ja valveen rajamailla kuulin hajanaisia keskusteluja, joista erotin hyväntahtoista hekottelua ja huomautuksia minun mustista pikkuhousuistani (yläpetillä oli jumalattoman kuuma) ja siitä, että minulla taisi olla fritsu kaulassa. Reissu meni ihan hyvin.

Elokuvasta jäi hyvä mieli. Haluan kuitenkin katsoa sen uudestaan, koska haluan tarkistaa, miltä se toisella kerralla tuntuu: ehkä vielä paremmalta. Toiseksi minua häiritsi elokuvateatterissa pienen naisporukan naureskelu ja päivittely. Naurua sellaisissa kohdissa, joissa itse olin liikuttunut (venäläisen Ljohan ilmeet, kun hän yritti ymmärtää, miksi Laura on menossa Murmanskiin katsomaan kalliomaalauksia!) tai nautin henkilöhahmojen kuvauksesta. Ehkä he kokivat elokuvan komediaksi, mitä se ei todellakaan ollut, vaikka siinä huumoria olikin yllin kyllin. Tai ehkä he kauhistelivat neuvostovenäläistä kaupunkikuvaa, rähjäisiä taloja ja ronskia puhetyyliä. No, siinä tapauksessa ehkä heillekin filmillä oli sanomansa, se taisi vain olla ihan toinen kuin monelle muulle.

Elokuva kummitteli mielessäni pitkin yötä, en saanut unta, kun kertasin sitä, mitä olin juuri nähnyt!

Ehkä ostan elokuvan DVD:nä (jos niiden valmistusta ei jo siihen mennessä ole lopetettu vanhanaikaisena) ja nautiskelen sen yksin kotona. Otan evääksi suolakurkkuja, mustaa leipää ja tujauksen Stolichnaja-vodkaa sekä juon metallipidikkeisistä teelaseista teetä, joka on höystetty venäläiseen tapaan vadelmahillolla. Pääsen oikeaan tunnelmaan!