Näkemiin

Kato Stalos 10.10.2021

Lähtöitkua vaille. Tietenkin juuri nyt on lempeä aamu, aallot laiskoja ja hiljaisia. Tietenkin olisi juuri nyt energiaa vaikka yhteen Samarian rotkoon lisää. Ja luonnollisesti, hakiessani kahvia ja tuorepuristettua mehua Tres Jolie -kahvilasta huomaan vastapäisen aika huomaamattoman ravintolan aamiaislistalla 6 euron aamiaiset, joissa myös hyvältä kuulostava kasvisvaihtoehto. Luonnollisesti.

Kasvisvoileipiä, tai pelkkiä juustoleipiäkin, on täällä ollut vähän etsittävä, useimmiten sandwich tarkoittaa, että sisään on tungettu juuston ja kasvisten lisäksi tuhdit palat possunkinkkua tai muuta lihalastua. En valita – olen pärjännyt erinomaisesti. Nyt kyllä tuo vehnäleipien mussutus näkyy vyötäröllä, ai että juoksuhousujenkin kuminauha kiristää!

Take-away -aamupalaa siemaillessani omalla parvekkeella kuulen kuinka naapuriterassilla suomalaismies puhuu kiihtyneenä puhelimeen Suomi-Ukraina -pelin surkeasta häviöstä. ”Pohjanpalo ja Pukki siellä yritti kyllä, mutta jäivät yksin…Kukaan ei tullut ylös (vai oliko se alas)…ihan surkeaa, kun sai etsiä, kenelle syöttää…kai se valmentajan sopimus nyt on katkolla…Suomi saa sitä, mitä ansaitsee…” jne. jne. Kurkistin kyllä illalla kävellessäni yhden kahvilan ruudulta, että tilanne oli Ukrainalle 2-1, joten olin tietoinen. Tilanne jäi siis siihen. En jaksa innostua suremaan pelitulosta, jotkut näköjään ovat ihan maansa myyneitä.

Luulin, että kaiken sen oliiviöljyn, rantakivien, mausteiden ja tuliaisten sullominen matkalaukkuun on tuskaa, mutta ihan sinne se upposi koko repertuaari. Toivon, että paino on säädösten rajoissa.
Varasin selkäreppuun lentoa varten farkut ja lentosukat. Luulen, että niiden pukeminen voi olla pahempi koitos kuin nämä äskeiset rotkotaaperrukset, itse ajatuskin ahistaa tässä 27 asteen lämmössä. Riskeeraan ja menen koneeseen paljain säärin ja käsivarsin.

Kentällä näen, että matkalaukku painaa 18,5 kiloa. Lähtiessä Helsingistä paino oli 14,5 kg. On tullut lisäkiloja niin laukulle kuin laukun emännällekin. Lomalla ei nuukailla herkkujen kanssa, se on mottoni. Ja siksi vähän pitempi loma olisi ollutkin melko haaste noin niin kuin palautumisen suhteen.

Kun kone rullaa Hanian lentokentällä jo kiitotien alkuun, herään riipaisevaan tunteeseen: se on ohi! Ikkunasta näkyy kreikansininen taivas, Valkeiden vuorten siluettia, oleandereita, punaista hiekkaa ja palmuja. Mitä jos minut sittenkin on tarkoitettu asumaan tällä leveyspiirillä, Välimeren lähellä? Miksi tuntuu niin kotoiselta ja nyt siltä kuin lähtisikin kotoa pois, matkalle? Ei ole ensimmäinen kerta, kun tätä mietin, eikä se ole vain sitä, että kiva lillua lomalla ja olla vapaa kotivelvoitteista, vaan oikeasti tuntuu siltä, että ihmisellä voi olla myös monta kodiksi tuntemaansa paikkaa. Aivan kuin ihminen voi rakastua useampaan kertaan, ja aina se tuntuu yhtä oikealta ja valtavalta.

Vähän itkettää. Mutta tiedän, että kun pääsen kotiin, raikkaaseen syysilmaan ja muhevaan pudonneiden lehtien tuoksuun, saan niin paljon energiaa, että unohdan ikävän tänne. Pää on ladattu hyvällä mielellä, ihanilla Välimeren kuvilla ja tuoksuilla. Odotan jo marraskuuta, joulunalusajan tuloa, kynttilälyhtyjä kotona sisällä ja ulkona.

Mia Kankimäki antaa kirjassaan Naiset, joita ajattelen öisin neuvoja, joita aion tiukasti noudattaa:

Jassu, kalispera Hania! Vielä riittää unelmia matkoista ja elämästä, vaikkapa Välimerellä. Kone nousee ja alan suunnitella uutta matkaa.

Maailman vanhin oliivipuu

Lauantai, päivä ennen kotiinpaluuta. Nyt on pohjoisrantakin rauhallinen, lähes tyyni – aallot työntyivät hiekalle laiskasti ja taivaalla muutamia pilviä silloin tällöin. Lämpötila Kato Staloksessa näyttää +27 astetta, mutta sillti mereltä käyvä vieno tuuli saa ilman tuntumaan miellyttävältä, suomenkesäiseltä (jos ei lasketa kulunutta koronakesää).

Pohjelihakset alkavat jo olla siinä kunnossa, että eivät joka askeleella muistuta olemassaolostaan. Ihan on taas sellainen tunne, että joku vaellusreitti vielä pitäisi päästä kokemaan. Päätän kuitenkin matkan lopuksi vähän hiljentää ja tilaan 19 euron hintaisen kyläkierroksen iltapäiväksi. Sitä ennen lillun meressä, luen ahmien Mia Kankimäen kirjaa Naiset, joita ajattelen öisin ja lopulta teen eilisistä kaupan aineksista jälleen lounaan (tomaattia, omenaa, erilaisia fetatyylisiä juustokimpaleita, oliiviöljyä ja tietenkin, valkoista valkoisempaa leipää. Nukahdan myös hetkeksi Kankimäen kirja vatsan päällä.

Pöhkön näköinen katuminijuna noutaa minut varttia yli neljältä pääkadulta. Onneksi seuraavilta pysähdyksiltä tulee lisää väkeä, vähänkö nolottaa istua leikkijunassa yksin. Toiselta seisakkeelta tulee göteborgilaisnainen, jonka kanssa nauramme, että onhan veikeä yksityiskuljetus ja varmaan joudumme kahdestaan juomaan kaikki kylätislaamokäynnille luvatut maistiaisrakit.

Pikkuhiljaa juna on lähes täynnä, mutta saan eka penkkirivin itselleni kokonaan, kuten moni muukin yksin matkustava. Edetään pääkatua länteen, Kolymbariin asti, jonka jälkeen käännytään yöls vuoristoa päin. Meri on koko ajan näkyvissä, ellei lähes kolmimetrinen kaislikko peitä sitä näkyvistä. Tuota ”kaislaa”, joka näyttää sokeriruo’olta tai bambulta, on tiheässä. Siitä käytetään lehdet eläinten ruoaksi ja varsista rakennetaan erilaisia suojia ja aitauksia.

Kaisla kasvaa ainakin kolmemetriseksi

Yhä ylöspäin ja sisemmälle pikkukyliin kiivetessämme mykistyn maiseman kauneudesta. Alas laaksoon päin näkyy satoja, tuhansia, miljoonia oliivipuita (Kreetalla noin 35 miljoonaa), silmänkantamattomiin. Myös sitruunat ja viini kypsyvät, samoin persimonit:

Persimoni alkaa jo kypsyä
Tämä puusta pudonnut on vielä raaka, muuttuu oranssiksi vähitellen.
Oliivisato korjataan pian

Käväisemme ylhäällä Spilian kylässä, josta uskomattomat näköalat. Kiinnostava on lisäksi sankarihautausmaa, johon haudattu Kreetan eri sotien vainajia. Ja luolasto, jossa mm. pidettiin salaa koulua turkkilaismiehityksen aikana, kun kreikan kieltä ei saanut opettaa. Paikassa käydään nykyisin viettämässä eläinten siunausjuhlia (näin käsitin) sekä monet hääparit tulevat käymään tällä perinteisellä paikalla, jossa on myös jonkinlainen ortodoksinen luolakirkko.

Itse sytytin kynttilän tuohusalustalle, tein sen oman isän muistolle ja ajattelin samalla: ”Isä olen täällä maailman toisella puolen…” (HalooHelsinki).

Hei isä, terveiset täältä Kreetalta
ja kiitos, että osaltasi mahdollisti sen,
että sain tämänkin hienon kokemuksen.

Etenemme Vouvesin kylään, jossa kohtaan maailman vanhimman oliivipuun. Tutkijat ovat todenneet sen iäksi vähintään 2000 vuotta, nykyisten tutkimusten mukaan ikä voi olla kuitenkin peräti 4000 vuotta. Mitä tämä puuvanhus onkaan nähnyt! Turkkilaisten, venetsialaisten, Rooman tai saraseenien valloittajien tulon, minolaisen kulttuurin, natsi-Saksan saarelle vyörymisen ja paikallisen vastarintaliikkeen uroteot… Käsitän tämän aikaperspektiivin hämärästi ja vasta pois lähdettyämme ajattelen, että todella näimme tuon elämänkokemusta huokuvan puun, joka yhä tuottaa satoa.

Tätä 4000 vuode ikäistä puuta olisi tdella
tehnyt mieli halata

Samassa pihapiirissä, tien vieressä kasvaa valtaisa rosmariinipensas:

Täällä tutustumme myös muinaisiin oliiviöljyn valmistuksen välineisiin: hevosvoimalla pyöritettyyn oliivien murskaimeen ja oliiviprässiin. Oliviimuseossa en piipahtanut vaan halusin vain imeä itseeni näitä tuoksuja ja värejä:

Samaisesta paikasta löydän myöhemmin paljon tarinoita netistä, tässä yksi:

Se pienten vanhojen kylien kukkarunsaus on melkein sietämättömän vaikuttavaa. Isoja pasuunakukkapuita, oleandereita, ruusuja, murattia, hibiscusta ja bougainvilleaa (ihmepensas), rannalla hietamerinarsissia, rinteillä avokadoa, sitruunaa, appelsiinia, timjamia, rosmariinia. Sydän pakahtuu.

Viimeinen pysähdyksemme on rakitislaamo Polemarhissa.

Saadaan maistaa tämän tilan tuotteita: punaviiniä, kirkasta ja myös hunajalla maustettua rakia. Oliiviöljyä on tarjolla ja sitä kastamme leipäpaloihin. Onpa se hyvänmakuista. Raki ei yllätysekseni maistukaan pontikalta, kuten joskus olen kokenut Turkissa sitä maistaessani. Se on melo mautonta, mutta onhan siinä ytyä: noin 40 %. Maustettu on todella hunajaista, voisi sopia lääkkeeksi flunssaan. Isäntäväki seuraa kiinnostuneena esittelytapahtumaa ja he ovat tuoneet myyntiin matkustajaystävällisesti muovipulloihin pakattuja maistamiame tuotteita. Öljyä piti minunkin saada, voin sitten kotona fiilistellä. Rakin jätin, sillä olinhan jo hankkinut tuliaispullon ouzoa, joka on vähemmän vahvaa ja raikas aniksen maku herättää värikkäitä muistoja nuoruuden interreilaamisajoista.

Kello on jo yli seitsemän ja leikkijunamme kääntyy alas rantaa kohti. Pimeys hiipii pikkuhiljaa, kunnes se laskeutuukin äkkiä lämpöisen lempeänä jo vähän viileältä tuntuvalle tielle. Puen pitkähihaisen paidan, koska mukamas palelen – siis palelen ja kadunvarren lämpömittarit näyttävät 24 astetta.

Viimeisenä matkustajana poistun junasta. Olen ihan pökertynyt päivän ihanuudesta. Sitten piipahdan ”kotona” huoneessani. Allasalue on hiljentynyt, taustalla möyryää meri. Kävelen pari kilometriä kohti Plataniasta koukatakseni tavernaan, jonka kodikkuuden panin aiemmin merkille. Matkalla huomaan kuitenkin jälleen yhden pasuunakukan, en niinkään pimeän takia heti sitä näe, mutta sen huumaava, lähes tainnuttavan makea tuoksu saa minut palaamaan takaisin päin:

Ravintolassa tilaan grillattua fetaa ja viininlehtikääryleitä. Haluan lasin punaviiniä, mutta tarjoilija sanoo tuovansa minulle valkoista!Se sopii paremmin tähän, hän vain toteaa jämptisti. En pane hanttiin. Itse asiassa olen kiitollinen: pitkästä aikaa ei tarvitse itse päättää vaan joku pitää huolen. Kaikki on herkullista: ruoka, viini, oma olo ja vieläpä tämä ympäristö: