Lepopäivä Kreetalla

Tänään rauhoituspäivä. Nukuin kahdeksaan – huolimatta siitä, että ennen puoliyötä piti sulkea parvekkeen ovi ja jännittää, tuleeko uni uudestaan; no tulihan se. Alhaalla allasbaarissa oli jonkinlaiset bileet: sirtakia tanssittiin, musiikki soi ja ihmisillä tuntui olevan energiaa hauskanpitoon. Niinhän pitääkin. Olen jo osannut suhtautua lempeästi ympäristöön, täällä ollaan viettämässä vapaa-aikaa kukin omalla tavallaan.

Tänään vihdoin älysin, että hotellin kaikesta huolimatta kunnollinen aamiainen ei sittenkään ole minun juttuni. Kahdesti olen sen nauttinut 8 euron hintaan. Siinä tuntuu olevan kaikkea, mitä moni skandinaavi tarvitsee, paitsi nyt sitä kaurapuuroa. Kahvi on kuitenkin ollut aika haaleaa, paistetut munat kylmiä ja tarjontaa ihan liikaa meikäläiselle. Siksi olen tehnyt itselleni aamupalaa ja hakenut pelkän kahvin alhaalta (no sen haalean). Nyt kuitenkin löysin kivan paikan aamiaiselle. Lähellä oleva pieni kahvila Tres Jolie, josta sain aamulla mahtavan suolaisen piirakan, tuplaespresson ja ison lasin tuorepuristettua hedelmämehua. Huomenna siis sinne taas. Ja lysti maksoi kuitenkin vähemmän kuin tuo hotellin 8 euroa.

Ei pahaa sanaa kuitenkaan tästä hotellista. Modernit laitteet, wifi pelittää ja sähköinen avain sulkee valot uloslähtiessä. Joka päivä siivotaan, pestään jopa astiat, mikä suorastaan nolottaa. Vähän kuitenkin herne meni nenään, kun tänään huomasin, että astiat oli toki pesty, muttei niitä ollut huuhdeltu. Siis periamerikkalaiseen tapaan! No ei ole syytä paniikkiin, liukkaat lasit voi itsekin huuhtoa tiskialtaassa.

Kävelin aamulla noin neljä kilometriä hiekkarantaa itään Plataniakseen päin. Piti juosta ja pyöräillä. Ei onnistu. Nyt kun jalkalihakset jo ovat hieman parantuneet rotkoilusta, huomaan, että pikkuvarpaassa on lisäke. Eli varpaan kokoinen rakko juuri siinä kohtaa, missä varvas kohtaa maankamaran. Ilmeisesti sikamaisen kalliit Merellin vaelluskengät olisivat vaatineet vuorauksekseen ohuemmat sukat. Mitään tuntoja ei tästä vaelluksen aikana tullut, mutta nyt tämä rakkula pullistelee sisällään jotain, jonka soisin näivettyvän pian. En siis tohtinut edes uimaan, vaikka tänään on täällä pohjoisrannalla ensimmäinen tyyni päivä eikä punainen lippu varoita vaarallisista aalloista.

Ei se mitään. Oli kiva kuljeskella laastarilla paketoidun varpaan kanssa. Katselin rantahiekalla lojuvia lomalaisia ja huomasin, että kovin harva on ottanut ultraviolettisäteilyn vakavasti. Niin paljon punaista nahkaa näkyi. Itsekin olin joskus ahne auringolle, ja olen toki vieläkin, mutta pieninä annoksina ja suojakertoimet kohdillaan. Kaikista ihanintahan on vain kuljeskella ja nauttia valosta, lämmöstä ja aaltojen rauhoittavasta loiskeesta. Kohta sekin kokemus on pitkäksi aikaa saavuttamattomissa, joten otan siitä kaiken irti.

Tein itselleni lounasta, koska en jaksa mennä aina siihen prosessiin, että mitä listalta, mitä juomaa, mitä maksaa. Kaupasta hain 8 eurolla hyvät tarpeet, joilla saan lounaat ja iltapalat vielä loppuviikoksi:

Lepopäivänlounas: retzinalasi kuvausrekvisiittaa 🙂

Miten ihminen, jonka vatsa turpoaa jo pienestä vehnäleivästä kotona, voi syödä neljäsosan isoa vaaleaa limppua täällä ilman mitään hätää? Kaupassa ei ollut pieniä vaihtoehtoja tuoretta leipää, joten ei kun kotimaisen ranskanleivän kokoinen limppu kainaloon. Ja siihen loraus (iso!) oliiviöljyä, tomaattia, fetaa, hedelmiä – niin hyvää.

Myös maistoin ja ihastuin: lampaanmaidosta tehtyä jogurttia, suussa sulavaa:

Imbrosin rotko

Samarian rotkon ”pikkusisko” – näin kuvaillaan Imbrosin rotkoa. Se on noin seitsemän kilometrin mittainen kanjoni, jossa Samarian tapaan seinämät osittain lähes koskettavat toisiaan. Polku on Samariaan verrattuna ihan jopa ”piece-of-cake” eli helppo nakki, mutta kyllä tässäkin saa kiipeillä ja varoa irtokiviä. Päivän kuumuus tuntui aurinkoisilla osuuksilla ihan helteeltä, vaikka tuskin se on lokakuussa sitä luokkaa kuin kesällä: opas kertoi, että lämpötila oli tänä kesänä noussut ennätykseen, +46 Celciusta. Ja pysytellyt myös noin 40 asteessa pitkiä aikoja, joten kreetalaiset ovat nyt onnellisia syksystä!

Jälleen unenomaista hiljaisuutta, jonka rikkoi vain joskus kuuluva vuohikellojen kilinä tai lampaiden mäkätys, linnun sirkutus tai ylhäältä putoavien kivien (apua!) kilinä. Varoitustauluja on monessa kohtaa: ”Danger! Falling rocks. / Vaara! Putoavia kivä.” Niin, kiitos varoituksesta. Mutta mitä teet, kun varot? Kypärä päähän, juoksu karkuun…? Mistä tiedät, milloin kivi putoaa ja mihin? Tällaisia asioita vaelluksella on ihan turha pohdiskella, tulipa vain nyt mieleen.

Ennen reitille lähtöä näin niitä kuuluisia korppikotkia, tosin vain kiertelemässä pään yläpuolella – vainusivatkohan heikohkon kuntoni Samarian jäljiltä…? Imbrosin kylässä ennen vaellusta sain elämäni aamiaisen: espresso ja Sfakian pitaa, ihanalla pehmeällä juustolla täytettyä juuri paistettua ohukaista tai piirakkaa, jonka päällä hunajaa. Jopa tämän kokemuksen takia oli syytä tulla tänne:

Tuosta kaiteen alta se matka sitten alkaa
– ensin hiilihydraatteja ja kofeiinia vahvistukseksi!

Punaiset lampaat olivat sitten ensimmäinen ”nähtävyys” rotkossa. Johtuukohan väri kallioiden punaisesta kivilajista?

Hempeä roosa on tämän syksyn
muotiväri Imbrosin lampailla

Vaikka vaellus tosiaan kesti vain kaksi tuntia, oli se vaivan, jalkakipujen, hien ja janon arvoinen. Jos olisin älynnyt ennen matkaa harjoittaa pohje- ja lonkkalihakset esimerkiksi kyykky- tai porrasharjoitteilla salilla, olisi kaikki ollut niin paljon helpompaa. Mutta pitääkö kaiken aina olla helppoa? Nyt en uskaltautunut istuutumaan minnekään, sillä pelotti kovin ylös nouseminen matalalta: juomatauot ja maiseman ihastelut siis seisaaltaan. Jälleen kuitenkin yksi unohtumaton päivä, josta olen kiitollinen.

MATKAMIETTEITÄ

On tullut paljon mietittyä itsekseen asioita. Olen käynyt läpi monia juttuja, jotka ovat olleet painolastina mielessä. Onneksi olen tullut tutuksi Sami Minkkisen ja Joe Dispenzan opetuksien kanssa: irtipäästämisen taito, anteeksiantaminen itselleen ja muille sekä kiitollisuus – siinä elämän parhaat tienviitat. Minkkisen sanoin: negatiivisuus ja vanhan (tai tulevan) jatkuva märehtiminen säteilee samaa negatiivisuutta sinuun takaisin. (Se on kvanttifysiikkaa, johon nyt en mene syvälle – lue esim. Dispenzan ”Luo itsesi uudelleen” tai joku muu mindfulness- tai meditaatioaiheinen kirja.) Se, mitä sinulle tapahtuu, on täysin sinusta itsestäsi kiinni. Voit ihan hyvin syyttää mennyttä, vanhempia, kumppaneita, rahanpuutetta, onnettomuuksia, voit kieriskellä näissä katkerissa tuntemuksissa. Ja: mitä se auttaa? Se ainoastaan jähmettää sinut tilanteeseen, jossa mikään ei muutu eikä kehity. Ihmisessä itsessään on valtava voima tehdä asioita, ottaa tuleva vastaan jo kiitollisena siitä, mitä kaikkea hyvää on tulossa, ja näin toteuttaa unelmiaan ja suunnitelmiaan.

”Eläminen ja kasvaminen on sitä, että otat koko ajan sisääsi kaikkea inspiraatiota, joka sinua motivoi. Kehittyminen tarkoittaa, että olet aina valmis kaikkeen uuteen, mitä tiellesi tulee.” Nämä sanat kuulin taas eilen Minkkisen luentoa seuratessani täällä toisella puolella Eurooppaa. Kiitos internetin!

En nyt väitä, että olen valistunut siinä määrin, että elämä sujuu kuin tanssi. Mutta ainakin olen saanut juonen päästä kiinni. Näitä asioita voi toteuttaa joka päivä päästämällä irti menneestä ja negatiivisuudesta.

Otan tässä mietiskelyssä konkreettisen esimerkin. Lähdin eilen Imbrosin rotkoon pienehkön vaeltajajoukon mukana, siellähän on kaikenlaista väkeä eri puolilta maailmaa. Rotkovalellusten etiketissä on kielletty meluaminen, roskaaminen, tupakointi. Muutama amerikkalaisturisti piti tyypillistä jenkkiläistä kälätystä yllä. Se amerikkalaissarjoista tuttu nasaaliäännähtely: Oh my goodness, marvellous jne. sekä yhden miessankarin kovaääninen yksityiskohtainen oman tai jonkin toisen liiketoiminnan kuvioista ja käänteistä tai jenkkitytön ranteessa poppia toistava bluetooth-laite… Näistä ärsyynnyin kovasti. Kunnes taas totesin: ei näin. Ei kannata haaskata energiaa ja omaa hyvinvointia asioille, joille et juuri sillä hetkellä voi mitään ja jotka, oikeasti, eivät loppujen lopuksi ole suuria. Tämä rauhoitti suunnattomasti. Jenkit menivät menojaan, unohdin heidät ja Imbrosin rotko antoi taas parastaan, kuten koko se hetki.

Olen seurannut hotellivieraiden elämää tahtomattani, koska uima-allas, baari ja meri ovat parvekkeeni edessä. Joka aamu lomalaisista osa tulee aamupalalle, minkä jälkeen he siirtyvät aurinkotuoleihin lepäämään (ihmettelen, mikä niin väsyttää), häipyvät joksikin aikaa jonnekin ja saapuvat taas lepäämään. Ymmärrän, että ihminen kaipaa lojumista ja laiskottelua. Auringonottoakin, koska D-vitamiini ja Suomen talvi jne. Minulla on kamala kiire nähdä ja kurkistella kaikkeen, mitä ympärillä on. Sekin on varmaan oire jostain vakavasta puutteesta elämässä, mutta otan sen positiivisena. Aurinkoa saa täällä ihan ottamatta ja paikkoja näkee, kun liikkuu – niin kauan kuin pystyy ja jaksaa.

Jokaisella on lomalle oma tapansa rentoutua. Tai sitten ahmia kokemuksia ja väsyä siitäkin. Mitenkään en sano, että jonkun lomailutapa on huonompi kuin toisen. Mietityttää vain kaikki mahdollinen turismiinkin liittyvä. Rotko-oppaamme piti herkistyttävän puheenvuoron ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten sitä voimme kaikki välttää tekemällä oikeita valintoja, myös Kreetalla. Silti kaupoissa tarjotaan muovikassit- ja pussit ilmaiseksi, hotellin roskiksissa ei ole kierrätysmahdollisuutta, monet tyhjät tontit ovat täynnä muoviroskaa, jota ei ole jaksettu viedä läheiseen kadunvarren roskakoriin. Kun katson aamun kadullatallaajia, jotka ovat käyneet aamuostoksilla, on kaikilla uusi muovikassi (se ilmainen) täynnä kauppatavaraa. Jokin tässä ei nyt toimi ehkä ihan niin hyvin kuin Skandinaviassa.

Miksi amerikkalaisturisti tulee nauttimaan Samarian luonnonsuojelualueen rauhasta ja kuuntelee siellä pop-musiikkia kovaan ääneen?

Vielä mietin sitä, miten paljon saksalaismatkailijoita täällä on ja miten heille kerrotaan natsiajan saaren pommituksista ja Kreetan vastarintaliikkeestä. Aiheuttaako se enää saksalaisille jotain häpeää tai katumusta? (ei tietenkään pitäisi – miksi nykyihmiset olisivat vastuussa kauan sitten tapahtuneista?) Onko sitten jotain luterilaista vai karjalaista marttameininkiä, että minä tunnen aina epämäärisen syvää häpeää suomalaisuuteni puolesta, kun luen tai kuulen sodanaikaisista keskitysleireistämme, joihin ahdettiin venäläisiä, tai Lapin pakkotyöleireistä, joissa saksalaisten kanssa tapettiin työhön ja nälkään, kylmyyteen ”vihollisia”.

Tällaisia asioita tulee vain väistämättä mieleen, kun nauttii itseoikeutettuna, hyvin toimeentulevana suomalaismatkaajana omien unelmien toteuttamisesta esimerkiksi tällä Kreetan saarella.