Samarian tuska ja ihanuus

Aamu Valkeilla vuorilla, Samarian kansallispuistossa: aurinko nousee.

Tiistaiaamuna kello 5:50 hyppäsin hotellin edestä bussiin, joka vei lastillisen eri maista tulleita vaeltajia kohti Samarian rotkoa. Rotko on noin 16 kilometriä pitkä ja kapeimmista kohdistaan vain 3 metriä leveä. Reissu alkoi 1200 metrin korkeudelta, jossa saimme ostaa aamiaista pikku kahvilasta. Kaurapuuroihminen olisi tietenkin kaivannut puuroa, raejuustoa ja hedelmäsmoothieta. Mitä vielä, tarjolla oli valkoista muoviin käärittyä paahtoleipää, jonka välissä juustoa ja kinkkua. Vaihtoehto oli suklaatäytteinen pulla. Valitsin pullan kahvin seuraksi, olihan siinä hiilarit ainakin kohdillaan.

Oli hyvä, että pukeuduin lämpimään kevytuntuvatakkiin. Aamu oli viileä ja hytisimme kahvimukeinemme kahvilan pihalla, oli vieläkin hämärää, mutta ympärillä vuoret alkoivat jo hahmottua. Täältä 1200 metrin korkeudesta matka veisi siis Kreetan etelärannalle, Välimeren tai tarkemmin sanottuna Libyan meren ääreen.

Pikkuhiljaa kansallispuiston portista pujahdettuamme alkoi aurinkokin nousta. Bussimatkahan tehtiin pilkkopimeässä, ainoastaan selällään makaava kuunsirppi valaisi vuoristoa. Olen iloinen, etten nähnyt pimeässä sitä, miten läheltä bussi kurvasi olematonta serpentiinitien kaidetta, jonka toisella puolella pudotus tyhjyyteen.

En olisi uskonut, että vaellus ottaisi näin koville. Ensimmäiset kolme, neljä kilometriä olivat pelkkää alamäkeä maustettuina joko isoilla kivenjärkäleillä, joiden yli piti kiivetä, tai liukkailla irtokivillä, jotka antoivat hiuksia nostattavaa liukkautta. Reittiin kuului huikaisevan jyrkkiä pudotuksia polun vieressä, joko kaiteella tai ilman.Mutta myös idyllisiä jopa tieksi tunnistettavia pätkiä, joita ei kyllä monta metriä ollut mutta nekin antoivat pohkeille vähän hengähdystaukoa.

Upeat maisemat piti katsoa aina pysähtyen, koska katse piti lukita tiukasti varpaisiin: muussa tapauksessa kompastuminen olisi saattanut olla melko kohtalokasta, etenkin juuri niillä ei-kaidetta -osuuksilla.

Nähtiin matkalla myös kuuluisia Kreetan villejä kri-kri-vuohia. Yksi heistä tervehti meitä muinaisen Samarian kylän raunioilla. Miksi keskelle rotkoa, kymmenisen kilometrin päähän teistä ja asutuksesta on joskus rakennettu kylä, jonka rauniot yhä ovat jäljellä? Mitä nyt Kreetan historiaa vähän kertasin, on täällä oltu vuosikaudet, jo ennen ajanlaskun alkua, valloittajien ja vainoojien hyökkäysten kohteena. Milloin venetsialaiset, milloin arabialaiset saraseenit, kreikkalaiset mantereelta tulleet hyökkääjät – ja myöhemmin vielä toisen maailmansodan aikaan natsit.

Keskellä Samarian solaa tuli ajatelleeksi, että mitä jos ei jaksaisikaan. Ei ole kuitenkaan mitään muuta reittiä pois kuin eteenpäin. SIinä on tietenkin ollut kreetalaisille oiva pakopaikka, johon ei ainakaan yllättäen kukaan ole voinut tunkeutua.

Vastaan tuli muutamia hevosvaljakoita. Lähempänä asutusta kuului lempeää lampaankellon kilinää. Pinjametsän huumaava tuoksu, johon sekoittui timjamia ja oleanderia, hiljaisuus ja myös kristallinkirkkaiden purojen solina… Polttava aurinko, joka ei kuitenkaan ollut näännyttävä, sillä olimmehan syvällä vuorten välissä.

Unohtumaton kokemus ja hyvä mieli: tein sen! Olin bussiseurueesta ensimmäinen, joka saapui Agia Rumelion kylän kokoontumispaikalle Samaria-tavernaan. (Rotkosta poistuttuamme jäi vielä noin 3 kilometriä tasaista tietä tuohon kylään.) Nälkä oli kova ja jano! Reitillä oli kyllä monta juomapistettä, joista kirkasta vuoristovettä pystyi tankkaamaan. Siitä huolimatta mietin, että nyt jos koskaan olen ansainnut oluen, sellaisen täkäläiseen tapaan pakastimesta otettuun lasiin kaadetun:

Joskus joillain asioilla on aikansa ja paikkansa.
Kuten kreikkalaisella Alfa-oluella.

Rotkovaellus kulki siis tämän pitkän ja kapean Kreetan saaren läpi pohjoisesta etelään. Saavuimme siis Välimeren puolelta etelärannalle Libyan merelle, josta lauttamatka sitten toi bussien kokoontumispaikalle. Odotellessa lautan lähtöä ehdin pulahtaa ah niin tyyneen ja lämpimään mereen. Kato Staloksessa pohjoisrannalla ovat aallot estäneet uimisen nyt tyystin. Lämpömittari näytti täällä suunnilleen samaa kuin Staloksessa, eli 24-26 astetta, mutta täällä tyyni ilma ja samanasteinen vesi saivat ilman tuntumaan lähes helteiseltä.

Jalat ovat ihan tulessa. En tiennyt, että minulla on lonkka- ja pohjelihaksia, joita en ole käyttänyt. Nyt ne ilmaisevat olemassaolostaan koko ajan. Täksi päiväksi suunnitellun polkupyöräretken sijaan olen harrastanut ankkakävelyä lähikadulla ja vieraillut myös bussilla isossa Hanian kaupungissa, voihkaillen ja vinkuen aina, kun pitää astua portaita tai vähän korotetulle jalkakäytävälle. Kaikella on hintansa.