Talviaika tulee – oletko valmis?

The long and winding road…

Tässä sitä mennään kohti talvea. Joka päivä saa radiosta ja vaikka mistä kuulla, miten surkutellaan suuren pimeyden saapumista. ”Kylläpä on kamalaa, kun on niin harmaata! Kesään on vielä niiiin pitkä matka! Miten tämän taas kestää! Masentavaa!” Yhtä paljon kuin monia ihmisiä ärsyttää tämä ja tuleva vuodenaika, minua ärsyttää siitä valittaminen. En siis ole yhtään parempi ihminen! Minun pitäisi tässäkin asiassa vain sivuuttaa ärsytykseni ja sanoa, että ei kuulu minulle. Yritän kovasti ja olen onnistunutkin useimmiten, vaikka sen asian todisteleminen, että jopa marraskuussa on hyvätkin puolensa (no ei kuitenkaan valoisat), ottaa jo vähän voimille. Ei tehdä tästä numeroa. Ymmärrän, että monia ihmisiä pimeys rasittaa ja ahdistaa, mieli mataloituu ja väsyttää. Pitää vain olla iloinen, että itselle vuodenaikojen vaihtelu on mukavaa: aina jotain uutta tulossa. No, eihän kukaan jäisistä teistä tai vesikattoja irrottavista myrskyistä pidä, mutta vielä (huom. vielä!) ei ilmastonmuutos ole tehnyt niistä ihan jokapäivää.

Syysreippailulla Kissin kanssa eilen haisteltiin luontoa. Minä lempeän kosteaa happirikasta ilmaa ja taivaan vaihtuvia värejä, Kiss taas melko ruohonjuuritasoa, jossa tuntuikin olevan mittaamaton määrä viestejä toisilta karvaisilta.

Mikä vuodenaika?

Kun katsoi pelkästään ylös taivaalle tai tien päässä näkyvään hentoiseen usvaan, olisi voinut luulla, että on helteinen iltapäivä ja lämpö väreilee pellon yllä. Jos ummisti silmänsä pellon vihreydeltä ja katseli vain paljaita koivunrunkoja, olisi voinut kuvitella olevansa keskellä talven pakkaspäivää. Ihmeellinen tunne saada monta vuodenaikaa lahjaksi samalla hetkellä – siis todella lahjaksi.

Vähän katson telkkaria nykyisin. Ensiksikin, ei ole aikaa. Siis onhan minulla aikaa nyt, kun en käy töissä, mutta nyt on niin tavattoman paljon muuta kiinnostavaa tekemistä, että kyllä siinä jää tv-ohjelmista suuri osa toiseksi, etten sanoisi viimeiseksi. En voi sietää tosi-tv -tarinoita (omassa on ihan tarpeeksi), en toinen toistaan pöhkömpiä kilpailuja, jossa yritetään tehdä toinen toistaan joutavampia temppuja; master chef -tyylisiä ruokakilpailuja inhoan (ruoanlaiton ihanuus on kiireettömyydessä, aineksien tutkimisessa, omissa oivalluksissa tai jonkun uuden houkuttavan keittokirjan koukuttavassa reseptissä). Katson mielelläni kyllä erilaisia matkaohjelmia, myös ja etenkin niitä, joissa esitellään eri alueiden ruokaperinteitä – nehän ovat ehtymättömiä.

Suomalaisia hyviä draamasarjoja tulee nykyisin ja etenkin uusi Politiikka-sarja näyttää hyvältä! Sattumalta törmäsin eilen Ira Hammermanin haastatteluun, jossa vieraana oli astrologian tohtori Esko Valtaoja. Olen suuri Valtaoja-fani. Mukavasti ja selkeästi jutteleva, inhimillinen, hauska tiedemies muuten sanoi ihan samaa tässä haastattelussa: hän ei ymmärrä, miten ihmiset tuhlaavat niin suuren osan elämästään katsomalla televisiota, kun voisi tehdä kaikkea mielenkiintoista. Jaan myös Valtaojan maailmankatsomuksen. Hänen laillaan en ole ateisti, vaan agnostikko. Eli siis en ateistin lailla ”tiedä”, ettei Jumalaa ole, vaikka sitä mieltä olenkin. Mutta agnostikko tietää, että emme tiedä vielä kaikkea – miten siis voimme olla varmoja, ettei Jumalaa ole. Kuitenkin kaikki tähän asti tutkittu tieto selittää maailmankaikkeuden aivan muuten kuin esimerkiksi Raamattu. No kristittyjen Raamatusta puheen ollen, se nyt kyllä mielestäni on vain yksi kokoelma moneen kertaan väännettyjä ja käännettyjä kirjoituksia kuten vaikka Koraani, Talmud tai Veda. Maailmassa tapahtuu paljon selittämättömiä asioita, kuten omassa elämässänikin. Moni selittää ne jumalalliseksi ohjaukseksi – ehkä ne paljastuvat joskus suuremman voiman töiksi, mutta itse ymmärrän että meissä kaikissa oleva energia on liikkuvaista ja energiakentät yhdistävät omaa mieltämme ja fyysistä puoltamme – ajatus voi olla materiaa voimakkaampi ja sananmukaisesti siirtää, jos ei nyt vuoria, niin elämän suuntaa. (eivät nämä ole minun ajatuksiani, kannattaa lukea esim. joskus maintsemaani Dispenzaa – tai maanläheisemmin aloittaa vaikka psykologi Maaret Kallion kirjoista). Ehkä hyvin paljon yksinkertaistettuna hyvä ja positiivinen vetää puoleensa hyvää ja positiivista (ne energiakentät!).

Miksi emme aamulla silmät avattuamme ajattelisi kännykkäviestien tutkimisen sijaan kiitollisina: olen elossa, tehdään tästä hyvä päivä? Jo pelkkä ajatus, että jaksaisi ja muistaisi aina tehdä näin, antaa energiaa. Koska silloin en ole kenenkään armoilla, vaan itse päätän, että hyvä tästä tulee.

Tänä aamuna olin oikeasti kiitollinen, että aloitin italian opinnot. Ja nimenomaan, että tunnit ovat lauantaiaamuisin. Mikä ihana syy mennä perjantaina ajoissa nukkumaan ja tietää, että aamulla oppii taas jotain ihan uutta.

Nyt väännän kellonviisarit (ei, minua EI haittaa kesä-talviajan vaihtelu, sori siitä) jo talveen. Tervetuloa talviaika ja marraskuu ja joulu. Ja uusi vuosi ja kaikki, mitä se tuo tullessaan.

Anna anteeksi

Yhtäkkiä Apulannan Tonin uskomattoman terävät laulun sanat taas iskevät kuin nyrkki. Toivon niin, että nämä sanat tajuavat kaikki ne, jotka pyöriskelevät vanhoissa sen sijaan, että iloitsisivat kaikesta hyvästä, mitä nyt on:

Kaikki loputon kauneus
Kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet
Kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Muista että ne
Kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja että on helpompi antaa muille anteeksi
Kuin jäädä kaunaan kiinni…

Anteeksi antaminen, sehän on vain sanoja. Minusta se ei tarkoita, että on hyväksynyt vääryyden ja kääntää toisen posken. Ei mitenkään! Minusta se on sitä, että mieltää vääryyden vääryydeksi, mutta jättää sen taakseen, koska sehän meni jo. Vääryyden tekijän voi jättää huomiotta, pyyhkiä elämästä tai asettua hänen yläpuolelleen. Jos vain jatkaa vanhan kaluamista, on se sama kuin antaa periksi vääryydelle ja tehdä hallaa itselleen. Olenhan minä kuitenkin niin arvokas – itse asiassa tärkein elämäni ihminen olen minä – että en pilaa elämääni jonkun muun tähden?

Keittiöfilosofi iski jälleen.

Arkeen, ihanaan arkeen

Kuten totesin, aika hyvin sujahdin tähän Suomen syksyyn. Ei tehnyt heikkoakaan. On ollut kyllä tavanomaista haipakkaa, enkä ole juuri ehtinyt kirjoittaa muistiin asioita. (Siis, kirjoitan tätä blogia myös ennen kaikkea itseni takia, koska ihminen todella unohtaa aktiivisesti monia yksityiskohtia, tunnetiloja, paikkoja ja ihmisiäkin. Toki on kiitollista, jos joku lukee näitä kiinnostuksesta.)

Kunnanhallitus kävi tutustumassa Lopen Ampumaurheilukeskukseen heti seuraavana päivänä kotiinpaluuni jälkeen. Tapahtuma oli hyvin valaiseva, ja meikäläiselle, kaikkinaisten aseiden vastustajalle erittäin opettavainen. Saimme myös tilaisuuden ampua erilaisilla aseilla. Tarjolla oli SRA-rataa, hirvikoeammuntaa, Eetu Kallioisen skeettiä ja trappia ym. Kunnostauduin ja uskalsin, vaikka vatsaa väänsi. Sakon puoliautomaattikiväärillä napauttelin sitten loppujen lopuksi taulun A-sektoriin kaikki kolme panosta, kaksi niistä ammuksenrei’istä jopa melkeinpä päällekkäin. Opastajani ihana Juho (muuten entinen oppilaani opinto-ohjaajakaudeltani) oli niin rauhoittava ja kannustava, että sai tällaisen jänishousunkin ihan panemaan parastaan.

Vaikka takapuoli onkin tässä kuvassa eniten edustettuna, oli tähtäys kuitenkin ihan nappiin.

Olisi ollut mahdollisuus kokeilla nuo kaikki muutkin yllä mainitut aseet ja radat, mutta kyllä minulle riitti tuo kokemus. Ei ole minun juttu! En kuitenkaan enää nosta niskakarvoja pystyyn, kun puhutaan ampumaurheilusta. Lopella on siihen hienot mahdollisuudet ja tulevaisuudessa ne mahdollisesti vielä paranevat. En vain pysty, halua, innostu vempeleistä, jotka kuitenkin on tehty tappamaan. Tiedän, että riista on ekologista proteiinia ja onhan se raukkista syödä kaikkea kuollutta eläintä, jos ei siedä sen eläimen ”valmistamista” (lue: lahtaamista) ennen ruoaksi laittoa – ja sitten kuitenkin syödä sitä maiskutellen. Itse en ole varsinaista lihaa syönyt suurinpiirtein noin 26 vuoteen, poisluettuna kala. Ei tässä kovasti kai arvojen logiikalla voi kehuskella, mutta ainakin minun osaltani tuotantoeläinten (mikä sana!) kärsimykset ovat ehkä mikrogramman tuhannesosan vähentyneet.

IMATRALLA

Tehtiin sukulointireissu Imatralle, kun nyt vihdoin tuli sellainen välike, että kiireinen eläkeläinenkin ehti irrottautumaan (ei opiskeluja, kun syysloma, ei kokouksia ja myös naapurin Lotalla aikaa hoitaa sillä aikaa kissa Salmista).

Olimme yötä vähän kulahtaneessa hotelli Centerissä ihan Imatrankosken keskustassa, kävelykadulla. Käytävämatot kaipasivat pesua ja seinät valkaisevaa maalikerrosta. Emme nähneet yhtään muita asiakkaita, aavehotellissa kuitenkin oli naispuolinen portsari ja buffet-aamiainen oli ihan kunnollinen. Tahtomatta tuli kyllä mieleen Eaglesien ”Hotel California”:

There she stood in the doorway;
I heard the mission bell
And I was thinking to myself,
”This could be Heaven or this could be Hell”

Parasta oli kuitenkin sijainti: vastapäätä Buttenhofia. Nuoruusmuistojen Puteri! (männääks Puterille?) Aikoinaan se oli kahvila, jossa sai muistaakseni olutta ja kahvia, mutta nyt siitä oli kehittynyt hurmaava ensiluokan ruokapaikka. Pakkohan siellä oli vähän heittäytyä ja syödä pienet suolaiset. Komia omistaja, bulgarialainen Kiril hoiteli yksin tarjoilun, sillä muutaman asiakkaan poistuttua olimme ainoat torstai-illassa yhdeksän jälkeen. Tummanpunainen sisustus, kauniit astiat ja taidokkaasti lautasille asetellut annokset lisättynä ystävällisellä palvelulla saivat kyllä päättämään, että tänne tullaan joskus syömään pitemmän kaavan mukaan. Ulkona ropisi sade, vastapäätä näkyi Hotel Californiamme valaistu ikkuna, jossa koirat Kiss ja Riitu viettivät tv-iltaa puhtaissa hotellilakanoissa… Jotenkin niin levollinen olo!

Tätä ennen tietenkin vierailtiin hyvän ystävän Ailan kotona jossa tavattiin myös veljeni Vesku. Veli-Veskuakaan en ole aikoihin nähnyt, nyt oli korkea aika, kiitos mahdollisuudesta! Ja Aila on ihminen, jonka kanssa eivät jutut lopu. Myös harvinainen tuntemieni joukossa: rauhallinen ja positiivinen, tuli mitä tahansa. Ja hänen elämässään on paljon tullut. Tapaaminen jäi melko lyhyeksi nyt, mutta ensi kerralla haastellaan taas syvällisiä, niin kuin meillä on tapana. Syvällisiä voivat olla käsityöt, kauniit vaatteet, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset, elämä yleensä, kaikki.

Kun lenkitin koiria lokakuisessa pimeydessä Imatrankoskella, tuli mieleen paljon lukioajoista. Miten kuivan kosken pohjalla tuli juoksenneltua kämppäkaverin ja poikaystävän kanssa (ankarasti kiellettyä ja vaarallista), pientä pussailua koskenrannan pitsihuvimajoissa. Valtionhotellia ihailtiin vain ulkoapäin, köyhät opiskelijat, kunnes lakkiaisiltana yhtäkkiä olimmekin siellä uusina ylioppilaina illallisella, maailma edessä auki ja meillä myös kuvaannollisesti takki rehvakkaasti auki: joimme punaviiniä ja tanssimme itsemme läkähdyksiin, valkolakki sai tähän päivään asti säilyneet muistot eli lattialla pyöriskeltyään ensimmäiset tahrat viinistä ja hiekasta, poikaystävä sai mennä ja yhtäkkiä kuvioon ilmaantuikin toinen uros, joka juuri silloin tuntui sopivalta seikkailulta. Ja miten käsittämätöntä nyt ajatella, että ujona ja joka asiasta punastuvana tyttönä olin kuitenkin niin päättäväinen, että olin muuttanut Imatralle asumaan 15-vuotiaana päästäkseni Imatrankosken lukioon, koska halusin opiskella venäjää, jota ei lähilukion ohjelmistossa ollut. Ja tässä ollaan, perhana vieköön!

Valtionhotelli kuin kummituslinna lokakuun yössä
Buttenhofin ravintolan yläkerrasta: portaikon hienoa sisustusta.

Käytiin myös siskon luona Simpeleelllä. Niin pitkästä aikaa, koronanpahuksen vuoksi. Oli mukavaa nähdä, että kunnossa sielläkin ollaan: teräsmies 80+ ja siskoni hyvää vauhtia kohti kahdeksaakymppiä hänkin. Huomasin matkalla myös, että Änkilän koulu, jossa aloitin kulutieni vuonna 1963, oli muuttunut vanhusten hoivapaikaksi, Silamuskodiksi. Kelpaahan siellä viettää ehtoota: näköala kauniille Silamusjärvelle ja ympärillä idyllistä maalaismaisemaa.

Läpi lokakuisen myrskyn ja sateen takaisin Lopelle. Nyt on ihana olla taas kotona. Villasukat ja pyjama, itse koottu pizza ja viinilasi, radiosta iltamusiikit. Syksy on ihanaa.

Niin ja todellakin, kuten edellisessä postauksessa todettiin, Salminen älysi heti, että tämä emännän lukema kirja viittaa johonkin hemmetin tuttuun. Matkalaukun pakkaukseen, iltakausien netissä roikkumiseen, jatkuvaan soitteluun ja suunnitteluun, ja kaikki päättyy pitkään poissaoloon, minkä aikana ollaan isännän ja kahden koiran loukussa. Kissan viikset!

Paskanmarjat – muijahan suunnittelee taas matkaa!

Mona Lisan hymy

Mona Lisan hymy Kreikkalaisen (itse asiassa kreetalaisen) säveltäjän Manos Hadjidakiksen sävelteos, joka on minulle ehkä rakkain ns. ”klassisen” musiikin puolella. Tähän tietenkin liittyy niin paljon nuoruuden muistoja, vapauden hurmaa ja myös iloa siitä, että näkee maailman uusia puolia. Mona Lisan hymyssä on symboliikkaa niin moneen. Mutta se on myös niin kaunis teos, jonka haluan kuulla aina ja aina uudelleen. Sen kuulemiseen tarvitaan vain yksityisyyttä ja rauhaa, se ei ole taustamusiikkia arjen keskellä.

En voi kuvitella ihanampaa soluttautumista klassiseen musiikkiin, jos jollain siihen on kynnyksiä, ja jos tämä sitten on oikeasti klassista, ainakin se on arvostetun klassisen musiikin säveltäjän luomaa. Miten surulliselta tuntuukaan, että niin monet kieltäytyvät musiikin kokemuksista vain koska heillä on se jokin ennakkoluulo joka estää edes kuunnella.

Kuuntele tämä, et voi olla rakastumatta. Minä rakastuin tähän. Ja olin silloin 16-vuotias. Jotkut rakkaudet kestävät ikuisuuden.

Mitä hittoa pääministeri?

Miten ihmeellistä elämä onkaan! Tästä ei kauan ole, kun Alex Stubb kurvaili tiukoissa pyöräpöksyissään titaanien lailla. Koska se oli hänen harrastuksensa ja kuului elämään. Minkälainen haloo siitä tuli? No ei minkäänlainen. Korkeintaan teinit ihailivat, että onhan piukea poika pääministerinä.

Siitö on toki jo aikaa. Nyt Suomea markkinoidaan maana, jossa presidentin voi kohdata Hakaniemen torilla muumilaukku käsvarrella (ja i ei jäänyt vahingossa pois), tai pressa voi jonottaa kahvikioskiin samalla kun turvamies pissattaa pressan koiraa.

Mutta piru vie. Kun pääministeri meikkaa vessassa (missä hänen olisi pitänyt se tehdä? Buduaarissa seuraneitien ympäroimänä?), niin sehän on ihan kansakunnan nuoleskelua ja median kanssa harjoiteltua näyttelemistä. Pitäisi olla samanlainen kuin kansa. Mutta kun on samanlainen kuin kansa (aamutoimissaan), niin oletkin ällöttävä teeskentelijä, joka on vain olevinaan ”kansaa-”. Miten tässä sitten innostat tyttöjä yhteiskunnallisiin tehtäviin ja olemaan vain ihmisiä eikä vain naisobjekteja?

Tässä se naisviha taas tuli esiin. NaisVIHA on kova sana, jota moni (anteeksi vain) keski-ikäinen mies ei allekirjoita: ”Enhän minä siis vihaa naisia. Vain se ärsyttää, kun ne nyt ovat niin olevinaan parempia ja silti meikkaavat ja kaula-aukoissakin näkyy ihan sitä itteensä, siis ihoa…”

No entäpä sitten, jos nainen sattuukin saamaan ison postin jota ehkä oli kaavailtu miehelle. Jutta Urpilaiselle kävi juuri näin: mikä se tällainen ylijäämäkomissaarius on muka, ja vielä verkkosukissa poseeranneelle mimmille? Kehitysmaiden kehitystä, hehheh-timosoini-naurua. Vaan nyt yhtäkkiä globaalit foorumit yhtäkkiä ovat heränneet: mitä tekee Kiina? Mitä tapahtuu Afrikassa ja kenen ehdoilla?

Paasaus sikseen. Takana onnellinen päivä, myös eilinen teatterikokemus, Rosa Liksomin romaaniin perustuva Everstinna… Ei kaunista, mutta järkkyä, ja Heidi Heralan urotyö näyttämöllä.

Home sweet home, vai?

Hyvinhän tässä ollaan sujahdettu Suomen syksyyn. Tihkusade kasvoilla tuntuu lempeältä ja kuten jo sanoin, keltaisten ja ruskeiden maahan pudonneiden lehtien tuoksu on rauhoittavaa ja sielua lääkitsevää.

Ihan perheenäiti -koodilla tänään. Lidlissä (hitto, en käynyt Kreetalla Lidlissä, olikohan siellä Kreikka-päivät 🙂 ) ruokaostoksilla, vimmattua siivousta, kauhea väsymys – koska eilen teatteri-illan päälle myöhään nukkumaan ja jokin herätti jo ennen seitsemää. Kahdenlaiset lasagnet tein ja tunnustan lukeneeni aina välillä Rikun ja Tunnan Madventures-kirjaa Kansainvälisen seikkailijan opas.

Katselin lasagnen kypsyessä terassilta tihkusadetta ja kaunista hämäläistä maisemaa. Ajatella: ihan tasan viikko sitten istuin väsyneenä meren rannalla tilaamassa iltapalaa. Tarjoilija ei suostunut tuomaan grillatun juuston ja viininlehtikääryleiden kylkeen punaviinilasillista. ”Ei, tuon teille valkoviiniä, sopii paremmin.” Mitäs minä siihen? Nautin huolenpidosta ja tästä iltapalamaisemasta:

Kyllä, kummajainen suomineito
tulee oudon aikaisin illalliselle.
Taverna on vielä puoli yhdeksältä melkein tyhjä.

On tietenkin asioita, joista ei puhuta. Kissa Salminen ei ole huijattavissa, hän tietää, että tulossa voi olla vielä paljon yksinhuoltajuutta isännän kanssa:

Jaahas, ihan kuin toi emäntä suunnittelisi taas jotain!

Näkemiin

Kato Stalos 10.10.2021

Lähtöitkua vaille. Tietenkin juuri nyt on lempeä aamu, aallot laiskoja ja hiljaisia. Tietenkin olisi juuri nyt energiaa vaikka yhteen Samarian rotkoon lisää. Ja luonnollisesti, hakiessani kahvia ja tuorepuristettua mehua Tres Jolie -kahvilasta huomaan vastapäisen aika huomaamattoman ravintolan aamiaislistalla 6 euron aamiaiset, joissa myös hyvältä kuulostava kasvisvaihtoehto. Luonnollisesti.

Kasvisvoileipiä, tai pelkkiä juustoleipiäkin, on täällä ollut vähän etsittävä, useimmiten sandwich tarkoittaa, että sisään on tungettu juuston ja kasvisten lisäksi tuhdit palat possunkinkkua tai muuta lihalastua. En valita – olen pärjännyt erinomaisesti. Nyt kyllä tuo vehnäleipien mussutus näkyy vyötäröllä, ai että juoksuhousujenkin kuminauha kiristää!

Take-away -aamupalaa siemaillessani omalla parvekkeella kuulen kuinka naapuriterassilla suomalaismies puhuu kiihtyneenä puhelimeen Suomi-Ukraina -pelin surkeasta häviöstä. ”Pohjanpalo ja Pukki siellä yritti kyllä, mutta jäivät yksin…Kukaan ei tullut ylös (vai oliko se alas)…ihan surkeaa, kun sai etsiä, kenelle syöttää…kai se valmentajan sopimus nyt on katkolla…Suomi saa sitä, mitä ansaitsee…” jne. jne. Kurkistin kyllä illalla kävellessäni yhden kahvilan ruudulta, että tilanne oli Ukrainalle 2-1, joten olin tietoinen. Tilanne jäi siis siihen. En jaksa innostua suremaan pelitulosta, jotkut näköjään ovat ihan maansa myyneitä.

Luulin, että kaiken sen oliiviöljyn, rantakivien, mausteiden ja tuliaisten sullominen matkalaukkuun on tuskaa, mutta ihan sinne se upposi koko repertuaari. Toivon, että paino on säädösten rajoissa.
Varasin selkäreppuun lentoa varten farkut ja lentosukat. Luulen, että niiden pukeminen voi olla pahempi koitos kuin nämä äskeiset rotkotaaperrukset, itse ajatuskin ahistaa tässä 27 asteen lämmössä. Riskeeraan ja menen koneeseen paljain säärin ja käsivarsin.

Kentällä näen, että matkalaukku painaa 18,5 kiloa. Lähtiessä Helsingistä paino oli 14,5 kg. On tullut lisäkiloja niin laukulle kuin laukun emännällekin. Lomalla ei nuukailla herkkujen kanssa, se on mottoni. Ja siksi vähän pitempi loma olisi ollutkin melko haaste noin niin kuin palautumisen suhteen.

Kun kone rullaa Hanian lentokentällä jo kiitotien alkuun, herään riipaisevaan tunteeseen: se on ohi! Ikkunasta näkyy kreikansininen taivas, Valkeiden vuorten siluettia, oleandereita, punaista hiekkaa ja palmuja. Mitä jos minut sittenkin on tarkoitettu asumaan tällä leveyspiirillä, Välimeren lähellä? Miksi tuntuu niin kotoiselta ja nyt siltä kuin lähtisikin kotoa pois, matkalle? Ei ole ensimmäinen kerta, kun tätä mietin, eikä se ole vain sitä, että kiva lillua lomalla ja olla vapaa kotivelvoitteista, vaan oikeasti tuntuu siltä, että ihmisellä voi olla myös monta kodiksi tuntemaansa paikkaa. Aivan kuin ihminen voi rakastua useampaan kertaan, ja aina se tuntuu yhtä oikealta ja valtavalta.

Vähän itkettää. Mutta tiedän, että kun pääsen kotiin, raikkaaseen syysilmaan ja muhevaan pudonneiden lehtien tuoksuun, saan niin paljon energiaa, että unohdan ikävän tänne. Pää on ladattu hyvällä mielellä, ihanilla Välimeren kuvilla ja tuoksuilla. Odotan jo marraskuuta, joulunalusajan tuloa, kynttilälyhtyjä kotona sisällä ja ulkona.

Mia Kankimäki antaa kirjassaan Naiset, joita ajattelen öisin neuvoja, joita aion tiukasti noudattaa:

Jassu, kalispera Hania! Vielä riittää unelmia matkoista ja elämästä, vaikkapa Välimerellä. Kone nousee ja alan suunnitella uutta matkaa.

Maailman vanhin oliivipuu

Lauantai, päivä ennen kotiinpaluuta. Nyt on pohjoisrantakin rauhallinen, lähes tyyni – aallot työntyivät hiekalle laiskasti ja taivaalla muutamia pilviä silloin tällöin. Lämpötila Kato Staloksessa näyttää +27 astetta, mutta sillti mereltä käyvä vieno tuuli saa ilman tuntumaan miellyttävältä, suomenkesäiseltä (jos ei lasketa kulunutta koronakesää).

Pohjelihakset alkavat jo olla siinä kunnossa, että eivät joka askeleella muistuta olemassaolostaan. Ihan on taas sellainen tunne, että joku vaellusreitti vielä pitäisi päästä kokemaan. Päätän kuitenkin matkan lopuksi vähän hiljentää ja tilaan 19 euron hintaisen kyläkierroksen iltapäiväksi. Sitä ennen lillun meressä, luen ahmien Mia Kankimäen kirjaa Naiset, joita ajattelen öisin ja lopulta teen eilisistä kaupan aineksista jälleen lounaan (tomaattia, omenaa, erilaisia fetatyylisiä juustokimpaleita, oliiviöljyä ja tietenkin, valkoista valkoisempaa leipää. Nukahdan myös hetkeksi Kankimäen kirja vatsan päällä.

Pöhkön näköinen katuminijuna noutaa minut varttia yli neljältä pääkadulta. Onneksi seuraavilta pysähdyksiltä tulee lisää väkeä, vähänkö nolottaa istua leikkijunassa yksin. Toiselta seisakkeelta tulee göteborgilaisnainen, jonka kanssa nauramme, että onhan veikeä yksityiskuljetus ja varmaan joudumme kahdestaan juomaan kaikki kylätislaamokäynnille luvatut maistiaisrakit.

Pikkuhiljaa juna on lähes täynnä, mutta saan eka penkkirivin itselleni kokonaan, kuten moni muukin yksin matkustava. Edetään pääkatua länteen, Kolymbariin asti, jonka jälkeen käännytään yöls vuoristoa päin. Meri on koko ajan näkyvissä, ellei lähes kolmimetrinen kaislikko peitä sitä näkyvistä. Tuota ”kaislaa”, joka näyttää sokeriruo’olta tai bambulta, on tiheässä. Siitä käytetään lehdet eläinten ruoaksi ja varsista rakennetaan erilaisia suojia ja aitauksia.

Kaisla kasvaa ainakin kolmemetriseksi

Yhä ylöspäin ja sisemmälle pikkukyliin kiivetessämme mykistyn maiseman kauneudesta. Alas laaksoon päin näkyy satoja, tuhansia, miljoonia oliivipuita (Kreetalla noin 35 miljoonaa), silmänkantamattomiin. Myös sitruunat ja viini kypsyvät, samoin persimonit:

Persimoni alkaa jo kypsyä
Tämä puusta pudonnut on vielä raaka, muuttuu oranssiksi vähitellen.
Oliivisato korjataan pian

Käväisemme ylhäällä Spilian kylässä, josta uskomattomat näköalat. Kiinnostava on lisäksi sankarihautausmaa, johon haudattu Kreetan eri sotien vainajia. Ja luolasto, jossa mm. pidettiin salaa koulua turkkilaismiehityksen aikana, kun kreikan kieltä ei saanut opettaa. Paikassa käydään nykyisin viettämässä eläinten siunausjuhlia (näin käsitin) sekä monet hääparit tulevat käymään tällä perinteisellä paikalla, jossa on myös jonkinlainen ortodoksinen luolakirkko.

Itse sytytin kynttilän tuohusalustalle, tein sen oman isän muistolle ja ajattelin samalla: ”Isä olen täällä maailman toisella puolen…” (HalooHelsinki).

Hei isä, terveiset täältä Kreetalta
ja kiitos, että osaltasi mahdollisti sen,
että sain tämänkin hienon kokemuksen.

Etenemme Vouvesin kylään, jossa kohtaan maailman vanhimman oliivipuun. Tutkijat ovat todenneet sen iäksi vähintään 2000 vuotta, nykyisten tutkimusten mukaan ikä voi olla kuitenkin peräti 4000 vuotta. Mitä tämä puuvanhus onkaan nähnyt! Turkkilaisten, venetsialaisten, Rooman tai saraseenien valloittajien tulon, minolaisen kulttuurin, natsi-Saksan saarelle vyörymisen ja paikallisen vastarintaliikkeen uroteot… Käsitän tämän aikaperspektiivin hämärästi ja vasta pois lähdettyämme ajattelen, että todella näimme tuon elämänkokemusta huokuvan puun, joka yhä tuottaa satoa.

Tätä 4000 vuode ikäistä puuta olisi tdella
tehnyt mieli halata

Samassa pihapiirissä, tien vieressä kasvaa valtaisa rosmariinipensas:

Täällä tutustumme myös muinaisiin oliiviöljyn valmistuksen välineisiin: hevosvoimalla pyöritettyyn oliivien murskaimeen ja oliiviprässiin. Oliviimuseossa en piipahtanut vaan halusin vain imeä itseeni näitä tuoksuja ja värejä:

Samaisesta paikasta löydän myöhemmin paljon tarinoita netistä, tässä yksi:

Se pienten vanhojen kylien kukkarunsaus on melkein sietämättömän vaikuttavaa. Isoja pasuunakukkapuita, oleandereita, ruusuja, murattia, hibiscusta ja bougainvilleaa (ihmepensas), rannalla hietamerinarsissia, rinteillä avokadoa, sitruunaa, appelsiinia, timjamia, rosmariinia. Sydän pakahtuu.

Viimeinen pysähdyksemme on rakitislaamo Polemarhissa.

Saadaan maistaa tämän tilan tuotteita: punaviiniä, kirkasta ja myös hunajalla maustettua rakia. Oliiviöljyä on tarjolla ja sitä kastamme leipäpaloihin. Onpa se hyvänmakuista. Raki ei yllätysekseni maistukaan pontikalta, kuten joskus olen kokenut Turkissa sitä maistaessani. Se on melo mautonta, mutta onhan siinä ytyä: noin 40 %. Maustettu on todella hunajaista, voisi sopia lääkkeeksi flunssaan. Isäntäväki seuraa kiinnostuneena esittelytapahtumaa ja he ovat tuoneet myyntiin matkustajaystävällisesti muovipulloihin pakattuja maistamiame tuotteita. Öljyä piti minunkin saada, voin sitten kotona fiilistellä. Rakin jätin, sillä olinhan jo hankkinut tuliaispullon ouzoa, joka on vähemmän vahvaa ja raikas aniksen maku herättää värikkäitä muistoja nuoruuden interreilaamisajoista.

Kello on jo yli seitsemän ja leikkijunamme kääntyy alas rantaa kohti. Pimeys hiipii pikkuhiljaa, kunnes se laskeutuukin äkkiä lämpöisen lempeänä jo vähän viileältä tuntuvalle tielle. Puen pitkähihaisen paidan, koska mukamas palelen – siis palelen ja kadunvarren lämpömittarit näyttävät 24 astetta.

Viimeisenä matkustajana poistun junasta. Olen ihan pökertynyt päivän ihanuudesta. Sitten piipahdan ”kotona” huoneessani. Allasalue on hiljentynyt, taustalla möyryää meri. Kävelen pari kilometriä kohti Plataniasta koukatakseni tavernaan, jonka kodikkuuden panin aiemmin merkille. Matkalla huomaan kuitenkin jälleen yhden pasuunakukan, en niinkään pimeän takia heti sitä näe, mutta sen huumaava, lähes tainnuttavan makea tuoksu saa minut palaamaan takaisin päin:

Ravintolassa tilaan grillattua fetaa ja viininlehtikääryleitä. Haluan lasin punaviiniä, mutta tarjoilija sanoo tuovansa minulle valkoista!Se sopii paremmin tähän, hän vain toteaa jämptisti. En pane hanttiin. Itse asiassa olen kiitollinen: pitkästä aikaa ei tarvitse itse päättää vaan joku pitää huolen. Kaikki on herkullista: ruoka, viini, oma olo ja vieläpä tämä ympäristö:

Lepopäivä Kreetalla

Tänään rauhoituspäivä. Nukuin kahdeksaan – huolimatta siitä, että ennen puoliyötä piti sulkea parvekkeen ovi ja jännittää, tuleeko uni uudestaan; no tulihan se. Alhaalla allasbaarissa oli jonkinlaiset bileet: sirtakia tanssittiin, musiikki soi ja ihmisillä tuntui olevan energiaa hauskanpitoon. Niinhän pitääkin. Olen jo osannut suhtautua lempeästi ympäristöön, täällä ollaan viettämässä vapaa-aikaa kukin omalla tavallaan.

Tänään vihdoin älysin, että hotellin kaikesta huolimatta kunnollinen aamiainen ei sittenkään ole minun juttuni. Kahdesti olen sen nauttinut 8 euron hintaan. Siinä tuntuu olevan kaikkea, mitä moni skandinaavi tarvitsee, paitsi nyt sitä kaurapuuroa. Kahvi on kuitenkin ollut aika haaleaa, paistetut munat kylmiä ja tarjontaa ihan liikaa meikäläiselle. Siksi olen tehnyt itselleni aamupalaa ja hakenut pelkän kahvin alhaalta (no sen haalean). Nyt kuitenkin löysin kivan paikan aamiaiselle. Lähellä oleva pieni kahvila Tres Jolie, josta sain aamulla mahtavan suolaisen piirakan, tuplaespresson ja ison lasin tuorepuristettua hedelmämehua. Huomenna siis sinne taas. Ja lysti maksoi kuitenkin vähemmän kuin tuo hotellin 8 euroa.

Ei pahaa sanaa kuitenkaan tästä hotellista. Modernit laitteet, wifi pelittää ja sähköinen avain sulkee valot uloslähtiessä. Joka päivä siivotaan, pestään jopa astiat, mikä suorastaan nolottaa. Vähän kuitenkin herne meni nenään, kun tänään huomasin, että astiat oli toki pesty, muttei niitä ollut huuhdeltu. Siis periamerikkalaiseen tapaan! No ei ole syytä paniikkiin, liukkaat lasit voi itsekin huuhtoa tiskialtaassa.

Kävelin aamulla noin neljä kilometriä hiekkarantaa itään Plataniakseen päin. Piti juosta ja pyöräillä. Ei onnistu. Nyt kun jalkalihakset jo ovat hieman parantuneet rotkoilusta, huomaan, että pikkuvarpaassa on lisäke. Eli varpaan kokoinen rakko juuri siinä kohtaa, missä varvas kohtaa maankamaran. Ilmeisesti sikamaisen kalliit Merellin vaelluskengät olisivat vaatineet vuorauksekseen ohuemmat sukat. Mitään tuntoja ei tästä vaelluksen aikana tullut, mutta nyt tämä rakkula pullistelee sisällään jotain, jonka soisin näivettyvän pian. En siis tohtinut edes uimaan, vaikka tänään on täällä pohjoisrannalla ensimmäinen tyyni päivä eikä punainen lippu varoita vaarallisista aalloista.

Ei se mitään. Oli kiva kuljeskella laastarilla paketoidun varpaan kanssa. Katselin rantahiekalla lojuvia lomalaisia ja huomasin, että kovin harva on ottanut ultraviolettisäteilyn vakavasti. Niin paljon punaista nahkaa näkyi. Itsekin olin joskus ahne auringolle, ja olen toki vieläkin, mutta pieninä annoksina ja suojakertoimet kohdillaan. Kaikista ihanintahan on vain kuljeskella ja nauttia valosta, lämmöstä ja aaltojen rauhoittavasta loiskeesta. Kohta sekin kokemus on pitkäksi aikaa saavuttamattomissa, joten otan siitä kaiken irti.

Tein itselleni lounasta, koska en jaksa mennä aina siihen prosessiin, että mitä listalta, mitä juomaa, mitä maksaa. Kaupasta hain 8 eurolla hyvät tarpeet, joilla saan lounaat ja iltapalat vielä loppuviikoksi:

Lepopäivänlounas: retzinalasi kuvausrekvisiittaa 🙂

Miten ihminen, jonka vatsa turpoaa jo pienestä vehnäleivästä kotona, voi syödä neljäsosan isoa vaaleaa limppua täällä ilman mitään hätää? Kaupassa ei ollut pieniä vaihtoehtoja tuoretta leipää, joten ei kun kotimaisen ranskanleivän kokoinen limppu kainaloon. Ja siihen loraus (iso!) oliiviöljyä, tomaattia, fetaa, hedelmiä – niin hyvää.

Myös maistoin ja ihastuin: lampaanmaidosta tehtyä jogurttia, suussa sulavaa:

Imbrosin rotko

Samarian rotkon ”pikkusisko” – näin kuvaillaan Imbrosin rotkoa. Se on noin seitsemän kilometrin mittainen kanjoni, jossa Samarian tapaan seinämät osittain lähes koskettavat toisiaan. Polku on Samariaan verrattuna ihan jopa ”piece-of-cake” eli helppo nakki, mutta kyllä tässäkin saa kiipeillä ja varoa irtokiviä. Päivän kuumuus tuntui aurinkoisilla osuuksilla ihan helteeltä, vaikka tuskin se on lokakuussa sitä luokkaa kuin kesällä: opas kertoi, että lämpötila oli tänä kesänä noussut ennätykseen, +46 Celciusta. Ja pysytellyt myös noin 40 asteessa pitkiä aikoja, joten kreetalaiset ovat nyt onnellisia syksystä!

Jälleen unenomaista hiljaisuutta, jonka rikkoi vain joskus kuuluva vuohikellojen kilinä tai lampaiden mäkätys, linnun sirkutus tai ylhäältä putoavien kivien (apua!) kilinä. Varoitustauluja on monessa kohtaa: ”Danger! Falling rocks. / Vaara! Putoavia kivä.” Niin, kiitos varoituksesta. Mutta mitä teet, kun varot? Kypärä päähän, juoksu karkuun…? Mistä tiedät, milloin kivi putoaa ja mihin? Tällaisia asioita vaelluksella on ihan turha pohdiskella, tulipa vain nyt mieleen.

Ennen reitille lähtöä näin niitä kuuluisia korppikotkia, tosin vain kiertelemässä pään yläpuolella – vainusivatkohan heikohkon kuntoni Samarian jäljiltä…? Imbrosin kylässä ennen vaellusta sain elämäni aamiaisen: espresso ja Sfakian pitaa, ihanalla pehmeällä juustolla täytettyä juuri paistettua ohukaista tai piirakkaa, jonka päällä hunajaa. Jopa tämän kokemuksen takia oli syytä tulla tänne:

Tuosta kaiteen alta se matka sitten alkaa
– ensin hiilihydraatteja ja kofeiinia vahvistukseksi!

Punaiset lampaat olivat sitten ensimmäinen ”nähtävyys” rotkossa. Johtuukohan väri kallioiden punaisesta kivilajista?

Hempeä roosa on tämän syksyn
muotiväri Imbrosin lampailla

Vaikka vaellus tosiaan kesti vain kaksi tuntia, oli se vaivan, jalkakipujen, hien ja janon arvoinen. Jos olisin älynnyt ennen matkaa harjoittaa pohje- ja lonkkalihakset esimerkiksi kyykky- tai porrasharjoitteilla salilla, olisi kaikki ollut niin paljon helpompaa. Mutta pitääkö kaiken aina olla helppoa? Nyt en uskaltautunut istuutumaan minnekään, sillä pelotti kovin ylös nouseminen matalalta: juomatauot ja maiseman ihastelut siis seisaaltaan. Jälleen kuitenkin yksi unohtumaton päivä, josta olen kiitollinen.

MATKAMIETTEITÄ

On tullut paljon mietittyä itsekseen asioita. Olen käynyt läpi monia juttuja, jotka ovat olleet painolastina mielessä. Onneksi olen tullut tutuksi Sami Minkkisen ja Joe Dispenzan opetuksien kanssa: irtipäästämisen taito, anteeksiantaminen itselleen ja muille sekä kiitollisuus – siinä elämän parhaat tienviitat. Minkkisen sanoin: negatiivisuus ja vanhan (tai tulevan) jatkuva märehtiminen säteilee samaa negatiivisuutta sinuun takaisin. (Se on kvanttifysiikkaa, johon nyt en mene syvälle – lue esim. Dispenzan ”Luo itsesi uudelleen” tai joku muu mindfulness- tai meditaatioaiheinen kirja.) Se, mitä sinulle tapahtuu, on täysin sinusta itsestäsi kiinni. Voit ihan hyvin syyttää mennyttä, vanhempia, kumppaneita, rahanpuutetta, onnettomuuksia, voit kieriskellä näissä katkerissa tuntemuksissa. Ja: mitä se auttaa? Se ainoastaan jähmettää sinut tilanteeseen, jossa mikään ei muutu eikä kehity. Ihmisessä itsessään on valtava voima tehdä asioita, ottaa tuleva vastaan jo kiitollisena siitä, mitä kaikkea hyvää on tulossa, ja näin toteuttaa unelmiaan ja suunnitelmiaan.

”Eläminen ja kasvaminen on sitä, että otat koko ajan sisääsi kaikkea inspiraatiota, joka sinua motivoi. Kehittyminen tarkoittaa, että olet aina valmis kaikkeen uuteen, mitä tiellesi tulee.” Nämä sanat kuulin taas eilen Minkkisen luentoa seuratessani täällä toisella puolella Eurooppaa. Kiitos internetin!

En nyt väitä, että olen valistunut siinä määrin, että elämä sujuu kuin tanssi. Mutta ainakin olen saanut juonen päästä kiinni. Näitä asioita voi toteuttaa joka päivä päästämällä irti menneestä ja negatiivisuudesta.

Otan tässä mietiskelyssä konkreettisen esimerkin. Lähdin eilen Imbrosin rotkoon pienehkön vaeltajajoukon mukana, siellähän on kaikenlaista väkeä eri puolilta maailmaa. Rotkovalellusten etiketissä on kielletty meluaminen, roskaaminen, tupakointi. Muutama amerikkalaisturisti piti tyypillistä jenkkiläistä kälätystä yllä. Se amerikkalaissarjoista tuttu nasaaliäännähtely: Oh my goodness, marvellous jne. sekä yhden miessankarin kovaääninen yksityiskohtainen oman tai jonkin toisen liiketoiminnan kuvioista ja käänteistä tai jenkkitytön ranteessa poppia toistava bluetooth-laite… Näistä ärsyynnyin kovasti. Kunnes taas totesin: ei näin. Ei kannata haaskata energiaa ja omaa hyvinvointia asioille, joille et juuri sillä hetkellä voi mitään ja jotka, oikeasti, eivät loppujen lopuksi ole suuria. Tämä rauhoitti suunnattomasti. Jenkit menivät menojaan, unohdin heidät ja Imbrosin rotko antoi taas parastaan, kuten koko se hetki.

Olen seurannut hotellivieraiden elämää tahtomattani, koska uima-allas, baari ja meri ovat parvekkeeni edessä. Joka aamu lomalaisista osa tulee aamupalalle, minkä jälkeen he siirtyvät aurinkotuoleihin lepäämään (ihmettelen, mikä niin väsyttää), häipyvät joksikin aikaa jonnekin ja saapuvat taas lepäämään. Ymmärrän, että ihminen kaipaa lojumista ja laiskottelua. Auringonottoakin, koska D-vitamiini ja Suomen talvi jne. Minulla on kamala kiire nähdä ja kurkistella kaikkeen, mitä ympärillä on. Sekin on varmaan oire jostain vakavasta puutteesta elämässä, mutta otan sen positiivisena. Aurinkoa saa täällä ihan ottamatta ja paikkoja näkee, kun liikkuu – niin kauan kuin pystyy ja jaksaa.

Jokaisella on lomalle oma tapansa rentoutua. Tai sitten ahmia kokemuksia ja väsyä siitäkin. Mitenkään en sano, että jonkun lomailutapa on huonompi kuin toisen. Mietityttää vain kaikki mahdollinen turismiinkin liittyvä. Rotko-oppaamme piti herkistyttävän puheenvuoron ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten sitä voimme kaikki välttää tekemällä oikeita valintoja, myös Kreetalla. Silti kaupoissa tarjotaan muovikassit- ja pussit ilmaiseksi, hotellin roskiksissa ei ole kierrätysmahdollisuutta, monet tyhjät tontit ovat täynnä muoviroskaa, jota ei ole jaksettu viedä läheiseen kadunvarren roskakoriin. Kun katson aamun kadullatallaajia, jotka ovat käyneet aamuostoksilla, on kaikilla uusi muovikassi (se ilmainen) täynnä kauppatavaraa. Jokin tässä ei nyt toimi ehkä ihan niin hyvin kuin Skandinaviassa.

Miksi amerikkalaisturisti tulee nauttimaan Samarian luonnonsuojelualueen rauhasta ja kuuntelee siellä pop-musiikkia kovaan ääneen?

Vielä mietin sitä, miten paljon saksalaismatkailijoita täällä on ja miten heille kerrotaan natsiajan saaren pommituksista ja Kreetan vastarintaliikkeestä. Aiheuttaako se enää saksalaisille jotain häpeää tai katumusta? (ei tietenkään pitäisi – miksi nykyihmiset olisivat vastuussa kauan sitten tapahtuneista?) Onko sitten jotain luterilaista vai karjalaista marttameininkiä, että minä tunnen aina epämäärisen syvää häpeää suomalaisuuteni puolesta, kun luen tai kuulen sodanaikaisista keskitysleireistämme, joihin ahdettiin venäläisiä, tai Lapin pakkotyöleireistä, joissa saksalaisten kanssa tapettiin työhön ja nälkään, kylmyyteen ”vihollisia”.

Tällaisia asioita tulee vain väistämättä mieleen, kun nauttii itseoikeutettuna, hyvin toimeentulevana suomalaismatkaajana omien unelmien toteuttamisesta esimerkiksi tällä Kreetan saarella.