Seija odottaa innolla

Jopas nyt jotain. Tämä matka ehkä vihdoin toteutuu? Vuoden 2020 tammikuussa matkamessutarjouksen hullaannuttamana varasin matkan Kreetalle. Tarkoituksenani oli tehdä pitkiä vaellusmatkoja, joita kyllä oli valmiiksi paketoituina eri toimistoilla ja eri puolilla Eurooppaa, mutta tavattoman kalliilla hinnalla. Päätin, että omatoiminen vaeltelu on mun juttu, ja varasin Hanian. Sieltä pääsee lisäretkinä vaellusreiteille, jossa on turvana opas ja liityntäkuljetukset.

Kaksi kertaa on tämä reissu peruttu matkatoimiston taholta. Nyt vihdoin näyttäisi siltä, että viikon päästä tämä likka liukastelee Samarian ja Imbrosian rotkot läpi, ellei keli ihan kaatosateeksi herkeä. Ja vielä näiden kahden rotkoreissun jälkeen jää viisi päivää, joiden aikana pääsen omatoimisesti joko polkupyöräilemään tai muuten kiertelemään saarta.

Kreeta on minulle ennestään tuttu. Olemme perheen kanssa viettäneet siellä muistaakseni kolmekin lomaa. Nyt kuitenkin lähden matkaan yksin. Tarkoitus on liikunnan lisäksi aloittaa kunnianhimoinen kirjoitustyö: muistilappujen avulla tehdä vähän tosikertomusta ja fiktiotakin – eli ns. autofiktiota. Saa nähdä. Aina olen itselleni tehnyt verukkeen, että ei pysty keskittymään, kun on kaikenlaista hulinaa kotona. No Kreetalla ei pitäisi olla. Tai mistäpä senkin tietää? Ehkä siellä sitä juuri onkin!

Odotanko mukamas tätä lomaa? (eihän eläkeläisellä pitäisi lomaa edes olla!) No kyllä odotan! Itse asiassa tärisen innosta nytkin. Ja yritän illalla nukkumaan mennessäni ajatella kaikkea muuta, koska reissun suunnittelu vie yöunet tyystin!

Kreikka on minulle nuoruusmuistojen maa. Ihka ensimmäisellä Interraililla ystäväni Pirjon kanssa kolkuttelimme ankeilla eurooppajunilla Thessalonikiin. Heräsin matkaväsyneen unesta jossain Kreikan rajan jälkeen armottomaan kälätykseen. Kysyin Pirjolta, että mitä hittoa nuo puhuu. No ne puhuivat tietenkin kreikkaa!

Ja sitten, kun venäjän taitoisena astuin Helleenien maahan, niin eihän se niin paha ollutkaan! No ei todellakaan. Rakastuin siltä istumalta tuohon maahan. Ja vielä enemmän sitten, kun saimme paikallisia ystäviä. Mutta siitä ehkä sitten niissä suunnitelmieni kirjoituksissa.

Olimmehan tienraivaajia. Ei moni maalaistyttö silloin, 70-luvulla, uskaltatautunut maailmalle. Me lähdimme interreilaamaan, koska molemmilla oli se syke ja tahto. Ja onneksemme meillä molemmilla oli vanhemmat, jotka halusivat meitä tukea: he halusivat, että toteutamme heidän unelmiaan. Miten nyt haluaisinkaan, että isäni olisi näkemässä, miten monta hänen unelmaansa olen hänen ansiostaan saanut toteuttaa (kiitos isä!).

Mutta se reissu – jesus sentään! Siitä aion kirjoittaa yllä mainitsemallani tavalla.

Onneksi ja onnettomuudeksi, on näitä cocacola-kameroiden kuvia säästynyt vanhaan albumiin.

Kuvausta ei ole saatavilla.

Elämä on yhtä juhlaa

Eka kerta kai noin kahteenkymmeneen vuoteen, kun en ollut Lopen Maalaismarkkinoiden teltalla kahvia ja arpoja tyrkyttämässä. Hyvinhän ne markkinat silti sujuivat kuulemma. Tai ehkä juuri siksi, etten ollut siellä sotkemassa ja hääräämässä!

Meillä juhlittiin viikonloppuna. Omia synttäreitä, jotka olivat perjantaina. Ja vanha totuus ikääntymisestä, minkä runoilija Jevtushenko jo terävästi ilmaisi: ума прибавилoсь, а глупость не ушла / viisautta on tullut lisää, mutta typeryys ei vain ole lähtenyt!

Ja onhan tuo 40 vuotta saman kaverin kanssa (tuli täyteen lauantaina) myös juhlimisen arvoista. Koska aina löytyy syy höperehtiä, nauraa, herkutella ja juoda skumppaa!

Tadaa! Nelkyt mittarissa!

Ihanaa oli kun lapset kävivät (pyörremyrsky pyörähti, ja sitten tuli hiljaista, kun lähtivät!). Sitten hyvät ystävät kylään. Syötiin, herkuteltiin, juotiin, kuunneltiin musiikkia ja naurettiin kunnolla. Näillä taas jaksaa pitkän matkan.

Liisa ja minä – huulet hyvin!
Gubbarna ser så allvarliga ut…
Valoa, iloa, ruusuja, ystäviä. Näistä se juhla muodostuu.