Seija odottaa innolla

Jopas nyt jotain. Tämä matka ehkä vihdoin toteutuu? Vuoden 2020 tammikuussa matkamessutarjouksen hullaannuttamana varasin matkan Kreetalle. Tarkoituksenani oli tehdä pitkiä vaellusmatkoja, joita kyllä oli valmiiksi paketoituina eri toimistoilla ja eri puolilla Eurooppaa, mutta tavattoman kalliilla hinnalla. Päätin, että omatoiminen vaeltelu on mun juttu, ja varasin Hanian. Sieltä pääsee lisäretkinä vaellusreiteille, jossa on turvana opas ja liityntäkuljetukset.

Kaksi kertaa on tämä reissu peruttu matkatoimiston taholta. Nyt vihdoin näyttäisi siltä, että viikon päästä tämä likka liukastelee Samarian ja Imbrosian rotkot läpi, ellei keli ihan kaatosateeksi herkeä. Ja vielä näiden kahden rotkoreissun jälkeen jää viisi päivää, joiden aikana pääsen omatoimisesti joko polkupyöräilemään tai muuten kiertelemään saarta.

Kreeta on minulle ennestään tuttu. Olemme perheen kanssa viettäneet siellä muistaakseni kolmekin lomaa. Nyt kuitenkin lähden matkaan yksin. Tarkoitus on liikunnan lisäksi aloittaa kunnianhimoinen kirjoitustyö: muistilappujen avulla tehdä vähän tosikertomusta ja fiktiotakin – eli ns. autofiktiota. Saa nähdä. Aina olen itselleni tehnyt verukkeen, että ei pysty keskittymään, kun on kaikenlaista hulinaa kotona. No Kreetalla ei pitäisi olla. Tai mistäpä senkin tietää? Ehkä siellä sitä juuri onkin!

Odotanko mukamas tätä lomaa? (eihän eläkeläisellä pitäisi lomaa edes olla!) No kyllä odotan! Itse asiassa tärisen innosta nytkin. Ja yritän illalla nukkumaan mennessäni ajatella kaikkea muuta, koska reissun suunnittelu vie yöunet tyystin!

Kreikka on minulle nuoruusmuistojen maa. Ihka ensimmäisellä Interraililla ystäväni Pirjon kanssa kolkuttelimme ankeilla eurooppajunilla Thessalonikiin. Heräsin matkaväsyneen unesta jossain Kreikan rajan jälkeen armottomaan kälätykseen. Kysyin Pirjolta, että mitä hittoa nuo puhuu. No ne puhuivat tietenkin kreikkaa!

Ja sitten, kun venäjän taitoisena astuin Helleenien maahan, niin eihän se niin paha ollutkaan! No ei todellakaan. Rakastuin siltä istumalta tuohon maahan. Ja vielä enemmän sitten, kun saimme paikallisia ystäviä. Mutta siitä ehkä sitten niissä suunnitelmieni kirjoituksissa.

Olimmehan tienraivaajia. Ei moni maalaistyttö silloin, 70-luvulla, uskaltatautunut maailmalle. Me lähdimme interreilaamaan, koska molemmilla oli se syke ja tahto. Ja onneksemme meillä molemmilla oli vanhemmat, jotka halusivat meitä tukea: he halusivat, että toteutamme heidän unelmiaan. Miten nyt haluaisinkaan, että isäni olisi näkemässä, miten monta hänen unelmaansa olen hänen ansiostaan saanut toteuttaa (kiitos isä!).

Mutta se reissu – jesus sentään! Siitä aion kirjoittaa yllä mainitsemallani tavalla.

Onneksi ja onnettomuudeksi, on näitä cocacola-kameroiden kuvia säästynyt vanhaan albumiin.

Kuvausta ei ole saatavilla.

Elämä on yhtä juhlaa

Eka kerta kai noin kahteenkymmeneen vuoteen, kun en ollut Lopen Maalaismarkkinoiden teltalla kahvia ja arpoja tyrkyttämässä. Hyvinhän ne markkinat silti sujuivat kuulemma. Tai ehkä juuri siksi, etten ollut siellä sotkemassa ja hääräämässä!

Meillä juhlittiin viikonloppuna. Omia synttäreitä, jotka olivat perjantaina. Ja vanha totuus ikääntymisestä, minkä runoilija Jevtushenko jo terävästi ilmaisi: ума прибавилoсь, а глупость не ушла / viisautta on tullut lisää, mutta typeryys ei vain ole lähtenyt!

Ja onhan tuo 40 vuotta saman kaverin kanssa (tuli täyteen lauantaina) myös juhlimisen arvoista. Koska aina löytyy syy höperehtiä, nauraa, herkutella ja juoda skumppaa!

Tadaa! Nelkyt mittarissa!

Ihanaa oli kun lapset kävivät (pyörremyrsky pyörähti, ja sitten tuli hiljaista, kun lähtivät!). Sitten hyvät ystävät kylään. Syötiin, herkuteltiin, juotiin, kuunneltiin musiikkia ja naurettiin kunnolla. Näillä taas jaksaa pitkän matkan.

Liisa ja minä – huulet hyvin!
Gubbarna ser så allvarliga ut…
Valoa, iloa, ruusuja, ystäviä. Näistä se juhla muodostuu.

Afdistus

Katson muuten niin itseäni hellivän sunnuntaiaamun kahvi-lehdenluku -session uusissa tuntemuksissa Hesarin kuvia. Niissä turbaanipäiset miehet partoineen, pienet pojat iloisina päästyään ”kouluun” hymyilevät. En voi mitään sille. Voin pahoin. Tekee mieli mennä oksentamaan.

Olemmeko 1800-luvulla? Muu maailma katsoo silmät ymmyrkäisinä, miten jonkun valtion asukkaista 50 prosenttia kadotetaan ja samalla häväistään. Miten pärjää kehitysmaa (sillä sitähän Afganistan on), joka ottaa bruttokansantuotannostaan puolet tuottavasta työvoimasta pois? No ei mitenkään. Etenkin, kun pärjääminen jo tähänkin asti on ollut muiden valtioiden tuen varassa.

Voin pahoin katsellessani aseita kantavien parrakkaiden miesten ajelua avo-Toyotoillaan. Voin pahoin, kun katselen afgaaninaisten piiloutumista mustaan säkkiin. Myös ulkomaisten hallintojen pako, joka tietenkin on turvallisuuden takia ollut välttämätön, olisi voinut kenties olla enemmän suunnattu demokraattista hallintoa avustaneille. Emme tiedä olosuhteita, joten nöyrästi vain pohdin asioita.

Kuitenkin, afgaanisotilaista iso osa on saanut koulutuksen, joka rohkaisee heitä taisteluun, tappamiseen ja terroriin. Miten tällaisen perustan saaneet pienet pojat voisivat kasvaa yhteiskuntaa rakentavaksi voimaksi, joka tekee yhteistyötä globaalisti ja ottaa kaikki valtionsa jäsenet mukaan?

Karjalainen itkijänainen

Olen kova itkemään. En siis itke omia murheitani, sillä olen päässyt mielialaan ja läsnäoloon liittyvissä opiskeluissani jo siihen vaiheeseen, jossa positiivisuus ja usko tulevaan on ottanut vallan (tästä varmaan täytyy avautua lisää myöhemmin). Mutta se herkkyys itkeä jossain tunteita herättävissä tilanteissa, jotka yleensä kyllä ovat iloisia, tosin joskus myös surua ja myötätuntoa surussa, se on meidän (oletettavasti) karjalaisten geeneissä. Tai jos oikein nyt analysoin rouheasti, me olemme karjalaisina omineet tämän ”ilo pintaa, vaik syän märkänis” – ja muut luonnehdinnat karjalaisista niin kovin sitkeänä heimona. En päivääkään epäile, etteivätkö esimerkiksi pohojalaaset tai Lapin ihmiset olisi olleet yhtä sitkeitä, jos heidät olisi kahteen kertaan häädetty raivaamiltaan kotikonnuilta.

No se siitä. Kuitenkin, minä itken harvoin enää. Elämä on kyynistänyt minut niin, että tunteet ovat syvällä, sydänsuruja en noteeraa, menneisyyttä en analysoi. Mutta kun tilanne tulee ns. Päälle, niin sitten kyllä lähtee!

Tässä esimerkkejä. Viimeksi itkin yllätykseksi itsellenikin, kun kuuntelin Sami Minkkisen miniluentoa Unelmieni elämän saavuttamisesta. Kyseessä oli ns. hypnoosi, mutta ei siinä ollut mitään uneenvaivuttamista tai muuta hiuksia nostattavaa mystisyyttä, vaan ainoastaan ajatusten suuntaamista siihen, miten paljon sinussa ja minussa on voimaa ja energiaa, joka pitää käyttää unelmien toteutukseen (jos haluat lisää tietoa, katso https://www.samiminkkinen.fi/ ).

Sitten olin kuopuksen kanssa lounastreffeillä. Ihan kamalaa ajatella, että kuopukseni on kohta kolmikymppinen mies – puhumattakaan niistä kahdesta vanhemmasta lapsestani!. Oli ihan tavallinen tapaaminen. Vaihdettiin kuulumisia ja sain vaikutelman, että lapsella on asiat hyvin (tämähän näiden tapaamisten salainen ja todellinen syy äideillä on: stalkkaus!). Kun sitten erottiin lounaskahvilan pöydästä, koska lapsella oli palaveri työpaikalla – niin… Hän hyvästeli minut rutistamalla minua vähän kömpelösti, koska istuin ja hän seisoi. Kuitenkin tuo rutistus, kosketus kääk… Herahdin kyyneliin, joita kuopus ei onneksi nähnyt, (sillä tiedän hänen terävät kommenttinsa) enkä itsekään ymmärtänyt mistä tämä oikein tuli. Luulen kuitenkin, että syynä on tuo yllä mainitsemani mindfulness-kurssitus.

Mutta ei. Muutenkin itku on herkässä. En pystynyt ensimmäisen lapsenlapseni ristiäisissä lukemaan arvokkaasti seurakunnan isovanhemmalle kehittämää tekstiä. Itkin häämeikit pilalle, kun keskimmäisen meni naimisiin Kallion kirkossa: vihkikaavat tyrskin hiljaisesti, mutta kun hääparille esitettiin ”Miten ja miksi” , laulu, joka itsellenikin oli tuttu tässä avaamattomista syistä, murruin täysin ja se näkyy hääpäiväkuvista valitettavan hyvin.

Nämä eivät ole murheen itkuja. Jatkan niitä tulevaisuudessakin.

Suon villi laulu

Delia Owensin Suon villi laulu (Where the crowdads sing) tuntui saaneen jo niin paljon ylistystä osakseen, että vähän epäröin tarttuessani siihen. Loppujen lopuksi luin kirjan ahmien, vaikka en sitten ehkä ihan tyystin langennut polvilleni. Kuitenkin: kirja oli mielestäni älyttömän hyvin suomennettu – käännökset tietenkin kääntäjän ammattilaisena usein saavat hyvästäkin alkuperäisteoksesta kökkökielistä ja originaaliin ulottumatonta tasapaksuutta.

Luin kirjaa yksinäni myös Satakunnassa saaressa, jossa joutsenet ja sorsat olivat ainoana seurana (kahden koirani lisäksi), laiturilta tähyilin saapuvia sateita ja öisin kuuntelin myrskyjä ja ukkosia, päiviin mahtui myös aurinkoa ja hiljaisen järven sineä. Näillä kokemuksilla saatoin vähän enemmän samastua päähenkilö Kyan asumiseen yksin suon laidassa. Kaikista ihaninta kirjassa oli luonnon kuvaus, eläimet, meri, lahdet ja joet. Ja tietenkin päähenkilön sitkeys, yksinäisyys, taistelu ja murhe – se kaikki, mitä meillä kaikilla on mutta harvoin noin rankkana kokemuksena.

Kirjailijan tapa kuvata luontoa ja yksinäisyyttä kosketti. Koska Owens on kokenut Afrikan kuvaaja, Suon villin laulun taitavuus on ymmärrettävä.

Itse asiassa kuvittelin koko ajan kirjan sisällön mielessäni visuaalisesti, aivan kuin elokuvana. Tästä tulisikin taitavissa käsissä aivan huikea elokuva – sitä oikeasti niin odotan. Samalla pelkään, että elokuva pilataan oikomalla käsikirjoitusta, tekemällä tästä höttöä tai valitsemalla jokin omalaatuinen tulkinta. Toivon kirjoittajan pitävän pintansa, jos elokuvaoikeudet ovat tulossa.

Ihan varmasti menen filmin katsomaan. Kirja teki vaikutuksen.