Olen huolestunut

Itse nautin länsimaisen ihmisen, suomalaisen etenkin, aivan normaalista etuudesta. Olen kaverin mökillä, keskellä metsää, saaressa. Hiljaisuus on mykistävä, sade ropisee, kalat polskivat sääskien perään. Istun laiturilla enkä ajattele mitään. Se on parasta, mitä tänä kesänä olen kokenut.

Nyt asiaan, ei auta. Eilisten uutisten räikeä huippu voisi kyllä saada vaikka vuoden mediapalkinnon? Yle kuvaa Afganistanissa maasta pakenevia kansalaisia, jotka tietävät, miten taliban kohtelee länsimaiden palkkalistoilla olleita, yliopistossa opiskelevia naisia, yleensä tyttöjä ja naisia…

Samaan aikaan uusi persupuheenjohtaja kehtaa kateederiltaan julistaa, miten sosiaalista ja humaanisiin syihin perustuvaa turvapaikanhakua pitää vaikeuttaa. Ihmiset pakenevat henkensä kaupalla tavoittelemaan edes sellaista kotia, jossa ei tarvitse pelätä kuolemaa mielipiteensä takia! Tympääntyneen ikävästi hymyilevä rouva Purra on minulle moniin vuosiin kylmäävin näky politiikan näyttämöllä. Toivon todella, että hän katoaa sieltä nopeasti.

Ja eiköhän nyt ole aika odottaa, kun Kokoomus niin syleilee tätä uskomattoma ihmisvastaista perussuomalaislinjaa, että kohta saattaa vaikkapa joku kansanedustaja äkkiä miettiäkin ääneen, miten maahanmuuttopolitiikassa saattaa olla jotain pientä korjattavaa…

Tässä nähdään ero humaaniuden ja myös maailmanpolitiikan ja ilmastomuutoksen ymmärryksen suhteen. En millään usko, etteikö Riikka tiedä tai ymmärrä totuuksia. Hän vain käyttää niitä omiin tai puolueensa tarkoituksiin.

Kaiken huipusi kokoomukselaiset syyttävät hallitusta bensan hinnan korotuksista. Onneksi valveutunut kansalainen Aamupostissa kertoi, että öljyn markkinahinta nousee – suomalainen politiikka siihen ei niinkään voi vaikuttaa.

Nyt on Kokoomuksella paha tilanne. Ei voi oikein mistään valittaa, mutta valitetettava on, koska … hallitus… niin, miksi hitossa ne ei voi tehdä jotain isoa mokaa, johon tarttua? Kun tuo Marinin aamupuurokaan ei saanut tarpeeksi kansoja kaduille. Nyyh.

Koko maailma lähellä

Tämän otsikon koin perjantaina. Jonotin 2 tuntia venäläisen taiteilijan Ilja Repinin näyttelyyn. Taulut saivat aikaan tunnekuohua. Jokin suurista teoksista, joita olin ihastellut venäläisen taiteen museossa Pietarissa aikonani, näyttäytyivät nyt erilaisina. Silloin minut huikaisi Volgan lautturit. Enää se taulu ei ollut SE, joka sai minut kiihdyksiin, vaikka se taiteellisuudessaan ja kannanotossaan mykistikin. Ei ole muita burlaki-tauluja, ei toista Volgan lautturit -tulkintaa.

Mutta Repinin kaikki työt tyrmäsivät täysin. Minut, joka oli opiskeluaikanani pantu esittelemään Russkij musein kuuluisimpia töitä alkeellisilla venäjälläni (se oli kurssin osa-alue) itse museossa. Kertomassa, mitä taiteilija tarkoitti jollain siveltimenvedolla ja mitä koko teos kertoi… Nyt olin täysin pihalla. Tai ei, olin nyt katsoja, en kertoja. Ja mitä näinkään. Voi, mitä näinkään! Nyt en pysty sanomaan muuta kuin, että ihmettelen taiteilijan kykyä välittää niin monia asioita katsojalleen, olkoonpa se edes hänen tarkoituksensa.

Modest Musorsgki, jonka Repin maalasi muutama päivä ennen Musorgskin kuolemaa.
Gogolin ”Mielipuolen päiväkirjan” Poprishsthkin.

Repin ei siirtynyt Hudozhniki-Peredvizhniki (kiertävät taileilijat) -ryhmään ennen kuin sai tavoittelemansa akateemisen taiteilija-arvon, ehkä todella älykäs veto. Kuitenkin Peredvizhnikeissä ja myös muutenkin omassa taiteessaan hän kuvasi Venäjän kansan kärsimystä ja toi myös viileästi ilmi valtaapitävien mielivaltaa. Peredvizhnikeistä ehkä suomalaisille tunnetuimpia olivat juuri Repin ja meriaihekuvaaja Aivazovski.

Repin mielessäni joissain teoksissaan tuo mieleen Edelfeldtin. Mutta ei kuitenkaan aina. Repinin muotokuvat ovat hätkähdyttävän todellisia, tuntuu, että kuvattava katsoo juuri sinua. Ja toisaalta, monissa töissä on samaa huolettomuutta kuin Edelfeldtillä, reippaita siveltimen vetoja ja paksua maalia. Uskon, ja kuvittelen tietäväni, että nämä ovat harkittuja osia molempien taiteilijoiden tuotannossa.

Analysoin lisää myöhemmin. Nyt sulattelen.

Islantilainen kodinonni

Satu Rämöä aloin seurata Instagramissa heti, kun Hesarissa julkaistiin juttu hänestä, Islannin kuuluisimmasta suomalaisesta. Menemättä nyt hänen sinne muuttonsa yksityiskohtiin ihastuin tyypin kirjoitustyyliin ja positiivisuuteen. Yli 15 vuotta karulla saarella asunut ja sinne kotiutunut Satu kertoo tuosta maasta asioita, joita ei mistään muualta kuule. Ihan olen kateellinen islantilaisille, ihan kaikesta – paitsi säästä!

Miten Islannissa kaikki onnistuu (paitsi sää!)? Täällä Suomessa kiistellään siitä, kenen tulisi maksaa vanhempainvapaiden kustannukset. Yritykset ja esim. Kokoomus kiukuttelee, ettei näitä asioita, jotka toisivat tasa-arvoa rekrytointiin ja vanhempainvapaiden käyttämiseen, voida asettaa yrityksien kontolle. Islannissa laki siitä, että kaikkien työntekijöiden kuluista yritykset maksavat vanhempainvapaarahastoon määrätyn summan, meni läpi huiskaisemalla. Nyt ei millään yrityksellä ole syytä syrjiä synnytysiässä olevia naisia rekrytoinnissa – eikä myöskään miehiä, koska kaikki ovat samalla viivalla.

Onko Suomessa työpaikoilla tuttua, että sinne tuodaan lapsia, jos päivähoitopaikan kanssa on ongelmia? Yleensä lapsia katsotaan karsaasti ja ymmärretään heidät häiriötekijöiksi (jota he usein myös ovat). Mutta onko Suomessa työpaikoilla erillisiä tiloja, joissa lapset voivat leikkiä tai pelata odottaessaan isän tai äidin vapautumista kotiinlähdön aikaan? No ei.

Olen usein sanonut, etten tunne ketään ikävää tanskalaista. Kaikki tuntemani ovat hyväntuulisia ja positiivisia. Nyt alan kyllä tarkkailemaan myös islantilaisia, joita ikävä kyllä näkee kovin harvoin, vaikka ovatkin kuulemma kovia matkustelemaan.

Satu Rämön kirjassa tutustuu islantilaiseen arkeen. Se yllättää ja ihastuttaa. En paljasta enempää. Lukekaa!

Pieniä iloja isosti

Kuva ei tee oikeutta. Ystävien kanssa järjestimme itsellemme yllätysbrunssin/lounaan/päivällisen, tai mitä se nyt olikaan. Tehtiin tahoillamme ruokaa etukäteen ja kokoonnuttiin elokuisen ihanan iltapäivän viettoon yhdessä, viimeinkin, niin pitkästä aikaa.

Toki on tärkeää tietää, mitä me söimme (vaikka se ei ollut ehkä kuitenkaan asian ydin). Minä valmistin nämä: marinoidut mozzarella-pikkujuustot, marinoidut oliivit, cole slaw -kaalisalaatti, tuoresalaatti (mukana oman tuotannon kurkkua ja salaatinlehtiä), sinihomejuustolla täytetyt tomaatit uunissa, vadelmaviinerit. Liisalta ja Hanskilta (ihanat): katkarapu- ja savuporowrapit, rapea patonki, jättimäinen belgialainen suklaa, kaneliässät… Vielä oli mukana eikenenkään tekemää, valmista savulohta ja italialaiset viinit.

Kaikista parasta kuitenkin, huolimatta ikävän maukkaista ruuista, oli yhdessäolo. Saatiin oikein olan takaa höpöttää, juoruta, arvostella, paheksua, iloita, kehua, ylpeillä… Kaikesta, mitä meillä on. Meillähän on molemmilla perheillä, kuten juuri kaikilla muillakin, omat ihanat lapset, nyt myös lapsenlapset, joista voi olla ylpeä ja joita voi nimetä maailman parhaiksi (mitä he ovatkin).

Minä olen henkilökohtaisesti kaivannut tätä yhteistä ruokakerääntymistä, en sano -juhlaa, koska juhlat ovat erikseen. Minä elän siitä, että saan laittaa ruokaa läheisille. Ja pääsen tutkimaan reseptejä ja ruokavinkkejä. Kaikista ihaninta kuitenkin se, kun esimerkiksi vävyni Dan tulee ja heti keittiöön astuttuaan kohottelee kattilankansia: hey, what’s cooking!

En pysty ymmärtämään ihmisiä, joille ruoka on vain jokin välivaihe päivässä. Jokin, jolla eletään. Minulle ruoka on seikkailua ja huolenpitoa itsestäni, silloinkin, kun muita ei ole läsnä. En halua tuhlata elämän hyviä ruokahetkiä syömällä jotain, mikä ei ole valmistettu juuri minulle, rakkaudella.

Ruoka on asenne. Se on kannanotto. Se on mahdollisuus ja tapa pitää huolta sinusta, läheisistäsi ja ympäristöstäsi. Se on myös tie oman maan tuotteiden, mutta myös muiden kulttuurien ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen.

Kun astun ruokapöytään, yritän valloittaa pöytäni kauniilla silmää hivelevällä näyllä. En tykkää styroksilaatikoista, jos niissä ruokaa haenkin joskus. Laitan evääni esille siten, kuin olisin kuningatar tässä ravintolassa. Ehkä muiden mielestä hölmöä, mutta minusta ruoka on paljon muuta kuin vain elossa olemiseen tarkoitettu sivuasia.