Kysynpä vaan

Olen usein miettinyt isänmaallisuutta. Meillä suomalaisillahan se useimmiten liittyy sotaan ja sodassa saamiimme traumoihin, siihen, miten meille on käynyt huonosti, meidät on jyrätty, tapettu – huolimatta uskomattoman urheasta toiminnastamme isoa vihollista vastaan, silti aina olemme se, joka kärsi, kärsii.

Mutta me emme ole tehneet tästä urheudesta tai kärsimyksestä taidetta kuten venäläiset ovat tehneet. Miksi? Yhtä paljon sota on molempia maita jyrännyt, yhtä paljon on odotettu rintamalta miehiä kotiin, yhtä katkerasti petytty, yhtä paljon itketty ja myös noustu murheesta.

Mutta missä ovat suomalaisten laulut äidistä, joka kehdon ääressä odottaa (Simonov: Odota, niin palajan)? Missä laulut sotilaasta, joka uskoo palaavansa (Tjomnaja noch/ synkkä on yö)? Täällähän se on: https://www.youtube.com/watch?v=8jWfq_QzU7U

En ymmärrä, miksi emme ole antaneet sanoja ja säveliä tälle aikakaudelle, jonka jouduimme sotia käymään. Miksi silloinen ”vihollisemme” osasi sen tehdä niin hyvin?

Ja vielä enemmän ihmettelen itseäni. Miksi nämä laulut ja runot saavat minut eläytymään tuohon sotaan, jota isänikin kävi.

Kuitenkin: sota on kaikkien kansalaisten vihollinen. Yhteinen on myös odotus, niiden, jotka jäävät kotirintamalle. Yhteinen usko ja toivo, ehkä vihakin. Mutta miksi kukaan suomalainen ei koskaan kirjoittanut runoa, sellaista kuten Simonov: ”Minulle ei mitään voi tapahtua, koska sinä, pienokaisen vuoteen äärellä, odotat minua, paremmin kuin kukaan muu…”

HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ!

No niinpä! Tämän blogin sovellus WordPress sai päähänsä päivittää itsensä. Ja jestas, kyllä päivittikin. Ja kyllä ketuttaa… Mutta, koska olen uudenajan teini, selviän tästä! Jatkan kylmästi hymyten kirjoittamista, vaikka ympärillä liehuu ilmoituksia, joiden mukaan tulee tehdä sitä sun tätä tai välttyä siltä sun tältä, jottei ja sitä rataa. Vältin kaiken – ja tässä ollaan! No ei, olen kyllä ottanut huomioon tietoturvan. Mutta kaikki muutokset ketuttaa. Ketuttaa ja vielä kerran … ketuttaa.

Tänään oli ihana päivä. Isänpäivä. Vastoin ikävää itseäni yritin luoda perheessäni asuvalle isälle hyvän päivän. Se onnistui mielestäni hyvin, ja siitä sain myös itse hyvän mielen. Olen niin huono tässä!

Mutta kuitenkin. Tein pohojosen miehelle mahdolliseksi päivällisen, jossa: poronkäristys, pottuvoi, sokeripuolukat, ja jälkkärinä leipäjuusto hillojen kera. Ei huono!

Ja ennen kaikkea tätä suvun nuorin ja minun ensimmäinen lapsenlapseni Eeva Hilda Maria täällä vanhempiensa kanssa! Eevalla oli paljon jo asiaa, sitä kuunnellessa tuli olo, samanlainen kuin juuri katsotussa Tove-elokuvassa: pitää tanssia, tanssia – koska on niin ihana olo! Ja kun katsoi tuota perhettä, niin yhtä mahtavaa oli katsoa Eevaa kuin hänen isäänsä ja äitiään. Ei tarvitse olla huolissaan!

Kun kuitenkin isänpäivä, niin tottakai ajatukset menevät omaan isään. Joka oli tasainen, aina rauhallinen. Kannaksella tykistössä kuten sen ajan miesten piti. Ei kuitenkaan allekirjoittanut sitä silloista politiikkaa, näin sen ymmärsin hänen joistain kommenteistaan. Sinä aikana kuitenkin olin tietämätön ja myöskään en kiinnostunut oman isäni ajasta. Miten ihminen voi olla niin tyhmä!

Isältä en ikinä sanonut ikäviä sanoja. Johtui tietenkin siitä, että olin iltatähti, pahnanpohjimmainen, jota ei varmaan ollut suunniteltu. Isä opetti minulle kalassa käynnin, kalojen puhdistamisen ja monta muuta luontoon liittyvää asiaa (kuten, että putkikasvin, oliko se nyt kumina vai koiranputki, putkeen voi tunkea mansikoita tai mustikoita ja survoa niistä ihanaa hilloa, jota voi sitten putken päästä nauttia metsäretkellä…).

Koska isä ei ollut ikinä intiimisti läheinen, ei hyväillyt tai suukotellut, ei sanonut rakkauden sanoja, tuli ehkä minustakin tällainen: en sanonut hänelle koskaan, miten hän oli tärkeä ja rakas. Nyt se kaduttaa. Vaikka se katumienkin on turhaa, koska luulen, että isä tiesi, miten hänestä tykkään. Olisi kuitenkin itselläni parempi olo, kun olisin hänelle sen sairaalassa viimeisinä päivinä älynnyt sanoa. Toisaalta, en ymmärtänyt, ettei hän sieltä palaa. Hän niin toivoi näkevänsä minun perheeni talon: hän teki omalle perheelleen rintamamiestalon, ja vielä sen toisenkin. Voisin nähdä hänet, mitä parhaimman asiantuntijan, katselemassa sitä meidän ensimmäistä taloamme. Ja myös tätä nykyistä.

Ikävähän sitä isää on. Mutta kaikesta pitää luopua joskus. Joskus haluaisi laittaa luopumiset omaan järjestykseen.

Tässä isäni Tauno, sodan käynyt ja siitä selvinnyt 70-vuotispäivänä, sylissä tyttärentytär Saara 3 v.