Elämä kantaa

Vastoinkäymisistä voittoon! Pitää saavuttaa taso, jossa osaisi vain nauttia onnistumisista ja terveydestä, onnesta yksinkertaisesta, tasaisesta (koronattomasta) elämästä. Tämä ymmärrys lähenee. Itsekäs ja vaativa ihminen ei vain kokonaan vielä ole valmis myöntämään.

Joka tapauksessa hieno viikko takana. Tällaisia päiviä ei olisi ollut vuosi sitten, työelämässä. Olen jälleen käynyt voimautumassa ystävälläni Varsinais-Suomessa. Naurettiin, juteltiin isoista asioista, nautittiin (ainakin minä) kodin ja siitä avautuvan maiseman ihanuudesta. Jälkeenpäin naurattaa, miten paheksuimme Manuela Boscoa. Hieno taiteilija. Mutta joku siinä mättää. Ehkä se, että on ominut ihanan Tuure Kilpeläisen itselleen. Onko hän oikeasti ansainnut sen? Olisiko Tuure ollut meille molemmille enemmän tarpeen… Heh.

Naisluolani sai takapakkia. Minua vähän sisäisesti päähänotti. Onneksi apuun tuli mainio apumies Juha, se sama, joka meidän lattiat sai nykyiseen malliin. Remontissa oli kaikenlaisia mutkia, ja olihan itsellänikin ajatus, että antaa olla koko prkl jne… Se meni ohi.

Ja tietenkin, pyhäinpäivä! Kävin viemässä kynttilän punaisten muistokivelle. Sytytin myös tulet kotona. Ajattelen menetettyjä ihmisiäni, ja myös (naurakaa vaan) parhainta ystävääni Pulmu-koiraa. Ikävä on isä-Taunoa, Ilkka-serkkua, monta muuta. Kohta olemme tilassa, jossa on enemmän ja enemmän ikävöitäviä. Ja vähemmän niitä, jotka ikävöivät.

On ollut hyvä viikko. Sain pitkästä aikaa nauttia esikoiseni, tyttären seurasta. Täytyy sanoa, että hyvältä tuntuu, kun lapset ovat fiksumpia kuin me itse. Korona tekee meistä etäihmisiä, mutta mikään ei korvaa sitä, kun istutaan samassa illallispöydässä syömässä ihan tasantavallista arkiruokaa ja vitsaillaan, ehkä suomeksi, ehkä englanniksi tai ehkä fingelskaksi. Olen onnellinen, lapset ovat terveitä ja kunnossa. Miksi valittaisin?

Elämäni onko kuin silkkiä vaan?

Vaihteeksi elämä tuntuu hyvältä ja tasapainoiselta. Vaikka, kuten runoilija sanoi: ”Olimme hetken onnellisia, ja heti aloimme pelätä.” Että tämä häipyy, särkyy, jotain tapahtuu kamalaa itselle tai läheisille. Pois siitä! Onnesta pitää nauttia, vaikka se olisi vain tämä yksi hetki lokakuisena päivänä, kun on touhunnut itsensä uuvuksiin puutarhassa, saunonut, kirjoittanut vaaditut pöytäkirjat ja muistiot ja tuntuu, että huomenna voisi olla vielä vapaapäivä olla vain. Vaikka miksei sellainen voisi olla aina – no, itselle on tullut tavaksi suorittaa asioita ja välillä sitten pitää taukoa ja lomaa. Nyt tämä lomanen saa olla viikonlopun ajan: en mene salille enkä tee mitään muuta kuin tuunaan Woman Cavea huippukuntoon. Ateljeeni on siis pystyssä ja tarvikkeet, sähköt, lamput, työpöytä ja sisustus jotakuinkin valmiina!

Täpisen ilosta. Vielä kun siirrän materiaalivarastot (kankaat, värit, langat, askartelubetonit, työkalut ym.) luolaani, voin alkaa elää taiteilijaelämää olematta oikea taiteilija (jota en ole). Minulla on luolassani radio ja nettiyhteyskin pelaa wifillä. Hmm, mitä vielä puuttuu? Keittiö?

Elämä rullaa mukavalla taajuudella. Tiistaisin Helsingissä venäjän keskusteluryhmä, keskiviikkoaamuisin aamujooga, muina päivinä noin kolmesti kuntosali. Siinä välissä puutarhaa ja kaikkea käsityö- ja miniatyyri-ompelu-sisustusaiheista sunnittelua ja toteutusta, tarkoituksena saada aikaan KAUNISTA, eikä suinkaan mitään turhaa.

Tässä mielessä (eli mitä äsken sanoin) tuntuu, ettei tässä nyt niin huonosti mene. On sattunut ihania sattumuksia. Yksi niistä oli se, että kun istuin venäjän rupatteluryhmässä jo neljättä kertaa ja osa meistä oli tapansa mukaan etänä Teamsin välityksellä ja yksi heistä oli eräs Ulla. Meille molemmille sitten selvisi, että se oli juuri SE Ulla ja minä juuri SE Marianna. Olimme rakennusyhtymässä töissä muutaman vuoden aivan samoissa hommissa, matkustimme Moskovassa kuukausittain teknisissa ja kaupallisissa neuvotteluissa tulkkaamassa ja Helsingissä teimme paperitöitä samassa yksikössä. Meillä oli hillittömän hauskaa, vaikka välillä piti purkaa tuntoja ja valittaa, mutta etenkin nyt täällä ajateltuna: olihan kuulkaas varsinaista elämää. Ei sitä moni koe! Ne reissut Moskovaan ja ympäristöön, kaikki tuotantolaitokset, rakennustyömaat, syrjäisemmät kaupungit, valvotut yöt, jolloin korjailtiin vanhanaikaisilla kirjoituskoneilla dokumentteja tai nieltiin nöyryytys, kun suomalainen bisnesnainen katsottiin ”joksikin muuksi” eikä omaan hotelliin ihan heti ollu tervetullut… Tästä pitäisi kirjoittaa kirja. Niin. Miksen kirjoittaisi? 🙂

 

 

Ihana päivä – ristiäispäivä


Peitto valmistui, ei ihan priimaa, mutta palaset koossa

Tuotahan piti siis vielä kehua. Usko tai älä, niin väsy olin eilen, etten muistanut laittaneeni kuvaa blogiin. No mutta markkinointi-ihminen selittää tämän sillä, että toisto se on joka tehoaa!


Eevan kakku ja Eevan nimi

Nimiäis-ristiäispäivä oli yksi elämäni hienoimpia. Pieni kaunis ihminen sai hyvät nimet: Eeva Hilda Maria. Eeva on isän ja äidin mietinnän tulos, Hilda on minun äitini nimi, Maria tulee Eevan äidin suvusta ja nyt kun oikein muistelen, on minunkin isoäitini Ida Maria. Niin upea tilaisuus, jonka veti hienosti pappi Sari Salmi. Rennosti, mutta protokollaa noudattaen niin kuin seurakunnan edustajan tuleekin. Huolimatta siitä, mitä tilaisuuteen osallistuvat ajattelevat uskonnosta, Sari piti ristiäisten juoksutuksen tiiviisti kirkollisena, mutta kuitenkin vapaana siten, että jutteli ja ohjeisti läsnäolijoita. Erityisen ihanalta tuntui, miten hän keskusteli serkkutytön Linnean (olisiko 3 v) kanssa koko seremonian aikana. Itse en seurakuntaan kuulu, mutta arvostan niin tätä seurakunnan nykyaikaista ja lempeää toimintaa todella.

Eeva oli aika cool koko tilaisuuden ajan. Ja olihan hänellä vertaistukena viikon vanha serkkutyttö, joka veteli sikeitä koko ajan. Ihana pieni peikkotyttö.

Nyt se nimi paljastuu

Nimeksi siis tuli kuitenkin Eeva. Ei Appelsiini, kuten serkkunsa Linnea arvaili. Toisaalta Appelsiinikin on hyvä nimi. Ja pappi Sari sanoikin Linnealle, että hän voi toki kutsua vauvaa aina Appelsiiniksi, jos haluaa.

Yllätin itseni tekemästä voileipäkakut juhlaan. Ei muuten, mutta kun olen yhden kerran aikaisemmin tehnyt kyseisen leivonnaisen. Kyllä niistä tuli ihan hyvät. Eikä onneksi jääneet edes ihan viime tippaan. Kun valmistuivat jo tänään klo12.30. Ja juhlathan alkoivat vasta klo 14.

Eihän se ihan nappiin mennyt. Kun piti lukea isovanhempien teksti tilaisuudessa, niin piti hengitellä ja anteeksipyydellä. Karjalaisen itkijänaisen tapaan tietenkään en saanut rooliani ilman kyyneleitä suoritettua. Kokosin loppulauseissa itseni, rimaa hipoen homma hoitui.

Tässä päivän tilitys ja tunnelma, ainutlaatuiselle Eeva Hilda Marialle:

Mummo se kynsiä lakkaa

Suuri juhlapäivä huomenna! Tai oikeastaan tänään, sillä kellon viisarit vilahtivat jo sunnuntaille ennen kuin ehdin itseni kuosiin saattamisesta huolehtimaan. Olipas aikamoinen viikonloppu, kun lupasin – en kellekään muulle kuin itselleni – tehdä pienen käsityön Kaino-vauvalle, joka sunnuntaina on juhlinnan kohteena ja saa oman oikean nimen. Pitihän tämäkin tehdä vaikeimman kautta. Kun kohteena on ”lumipallopeitto vauvalle” ja jo alkutarvikkeisiin kuuluu 63 eriväristä tilkkua ja niiden sama määrä alustilkkuja ja ne ommellaan yhteen tyynyiksi joiden sisään tulee vanua ja ne yhdistetään… Ja niin edelleen.

No siinä varmaan vauva ehtii vähän aikaa kölliä ennen kuin lähtee viuhtomaan omin jaloin suureen maailmaan.

Peiton valmistumista edelsivät kuitenkin kaikki esteet, mitä tyly maailma asettaa onnettoman tielle. Mukaan voi lukea viime tingassa tapahtuneen ompelukoneen yhteistyösopimuksen irtisanoutumisen. Näin ammattiyhdistysihmisenä en voi kuin syyttä itseäni: kone on kai huollettu ehkä 25 vuotta sitten ja itse otin sen käyttöön äitini jäljiltä vuosi taakse päin, tietenkin uhraamatta aikaa kunnostukselle. No, kuitenkaan kone ei syöttänyt enää klo 02:n jälkeen kangasta, joten peitto jäi viittä vaille valmiiksi. Huusin virtuaalisesti perkeleitä ja mielessä kävi koko keittiön sisustuksen tuhoaminen, mutta palasin äkkiä tolpilleni, koska muistin ristiäisten aikataulun. Ja ne kaksi voileipäkakkuakin olivat siinä vaiheessa, no, vaiheessa.

Huomenna siis suuri päivä. Pienin prinsessa saa nimen. Kynnet on nyt lakattu. Elämässä on hienoja asioita. Itse elämä on hienoa. Elämän tarkoitus on elämä itse.

 

Koronaariaa

Olen ymmälläni kansalaisten ymmälläolosta! Kuulemma on hämmennystä koronaviestinnästä. On totta, että kuntien verkkosivujen tiedotus on epätasaista. Kuitenkin joka tunti esimerkiksi YLEn uutisia kuuntelevat saavat tietää, mitä ohjeistetaan, suositellaan ja mikä on tilanne valtakunnan koronatartunnoissa ja -riskeissä. Jos joku ei näitä tiedotuksia seuraa, mistä hän sitten tietonsa saa? Suomen virallinen media keskittyy verovaroin kustannettuun Yleen. Myös Sosiaali- ja terveysministeriö ja THL päivittävät tietoja koko ajan.

En ymmärrä sitä, miksi on niin vaikea käsittää, miten suojautua. Jos suositus on kasvomaski, niin käytetään kasvomaskia. Minä käytän maskia kaupassa ja junassa. Ja tällä hetkellä myös kuntosalilla. Ensin tuntui vaikealta, nyt olen tottunut.

Olen kuullut, että jotkut häpeävät maskia, kun ”ei muutkaan” tai ku ”se on ruma”. Noh, rumempaa on tuoda virus läheisilleen. Itsekäs ihminen ei halua suojella ketään muita kuin itseään.  Miten joku voi olla niin itsekäs, ettei suojaudu virukselta kulkiessaan julkisissa tiloissa, kuten kaupoissa, vaikka kotona on monisairas, iäkäskin läheinen. Voisiko tällaista ihmistä mitenkään ymmärtää tai edes arvostaa? Minä en voi.

Suurin osa kansasta on onneksi ottanut pandemian vakavasti. Junassa Helsinkiin n. 97 % kulkijoista on suojautunut maskein. Kuten nyt lähikaupoissakin.

USAn presidentin koronasairastuminen on ikävä asia. En mitenkään pysty kokemaan sympatiaa Trumpia kohtaan, mutta koko asian vaikutus kaikkeen on mittava. Ainoa, mitä nyt uskallan sanoa, on se, että Luonto kostaa. Välinpitämättömyys siitä, että pandemia on seurausta luonnon/eläinten suojelun laiminlyöntien seurausta, antaa nyt vastauksensa. Se vastaus on globaali, eikä siihen ole kenelläkään muuta ratkaisua kuin että palataan luonnon kunnioitukseen. Toivotaan kuitenkin, että USAn vaalit saadaan vietyä kunnolla loppuun. Ja että huonompi vaihtoehto häviää.