Kuka kehui sinua joskus?

Olen aina ajatellut, että lapsia pitää kehua. Siitä, että pissasivat pottaan. Saivat yhden palikan toisen päälle.Tunnistivat kirjasta koiran ja kissan. Kaikesta pitää kehua ja kannustaa. Minusta se oli ja on niin itsestään selvää.

Huonoa omatuntoa voi ja saa tuntea, koska koskaan, ikinä, et ehkä pysty kaikesta ylpeän isän tai äidin kehuista huolimatta oleamaan sellainen kuin haluaisit olla, vanhempana.

Ihmisen elämä eri vaiheissaan on aika lyhyt. Siinä pitäisi oppia olemaan hyvä lapsi, puoliso, vanhempi ja siitä eteenpäin. Tämä länsimainen kulttuuri ei anna sijaa millekään muulle kuin tallata kronologisesti sukupolvilatua ja menestyä, menestyä. Minä en ole oppinut. Minulle on jäänyt niin monta asiaa, jotka olisin voinut toteuttaa aiemmin, jos olisin siihen saanut innostusta, voimaa, kannustusta.

Eksyinpä aika kauas. Jotenkinhan sitä sopeutuu, jos ei sanota sieväksi tai kauniiksi (noh, onhan siitä vasta 30 vuotta), tai edes saakelinmoisien punttisalivuosien jälkeen edes kohtuullisenmuotoiseksi. Se ei ole se Juttu. Juttu on yksinäisyys.

Olen sosiaalinen.Toimin monessa. Mutta silti tunnen olevani yksin. Olen ihan pohjattoman yksin. Ja tätä faktaa ei tue se, että minulla on paljon kavereita ja olen sosiaalinen ja minut tunnetaan omassa kunnassa ja niin edelleen. Isoin suru on se, että olen niin yksin näiden asioideni kanssa, etten ole voinut niitä jakaa kenellekään (= siis osannut), ja siksi olen nyt vain niiden kanssa yksin. On niin paljon puhumattomia asioita. On myös aika vähän (siis ei ketään)niitä, jotka haluaisivat kuunnella. Onko siinä syy, että epäonnistun?

Vahvuus on heikkoutta. Näin opin Maaret Kallion kirjoituksista. Silti pidän itseni vahvana. En nykyisin syyttele, en ole marttyyri, virheet otan omikseni, mutta en tunnusta, ettenkö olisi ottanut opikseni.

Pohdintoja riittää. Olisipa kiva saada näihin pohdintoihin vastauksia ja vastakaikuja.