Paljon tapahtuu

Nyt ne eläkeläiskiireet ovat niin totta! Uuden oman työhuoneen teko kaaosmaisesta varastosta, venäjän kielen terävöittäminen Helsingissä kerran viikossa, muutamia pieniä käsiteollisia projekteja jonossa… Ei ehkä pitäisi ahmia, mutta kun on niin ihana saada tehdä paljon sellaista, mistä tykkää. Miten joskus ehdin edes töissä käydä?

Tänään oli hieno päivä. Nuijin Hämeen Vasemmistoliiton piirikokouksen Lopen valtuustosalissa. Kyllähän se meni ihan tyydyttävästi. Ja olihan se komeata puheenjohtajan kutsua ministeri puhumaan. Aino-Kaisa nimittäin oli paikalla – ensin kahvitteluteltalla kunnantalon edessä ja sitten kokouksessamme pitämässä poliittista tilannekatsausta.


Nuija ja Tosinuija pääsivät komentamaan kokousta 🙂


Ihana aurinkoinen kokous- ja telttapäivä! (harmi että suuri osa vietettiin valtuustosalissa)


Melko viileästi Kiss ja Riitu suhtautuivat ministerin rapsutuksiin. Olihan se tuttu tyttö.

Hieno kokous takana. Kaikki turvatoimet koronan varalta tehtiin, maskit, etäisyydet, käsidesit. Oman osastoni ja naapurikaupungin ahkeroijat tekivät lounaan (no itse vain vaivaisen vegaanikeiton), valmisteltiin kokouspaikka (kunnan työntekijöiden ihanalla avustuksella!) ja myös telttakahvittelu oli mitä suurimmassa määrin yhteistyötä koko Hämeen osastojen kanssa. Päätöksiäkin tehtiin >

Koko kaunis päivähän siinä meni. Mutta antoisaa taas nähdä ihmisiä silmästä silmään, tänä ankeana aikana. Tässä taas oikein voimaantuu, kun välillä alkaa vähän lamauttaa tämä korona ja mitäääntapahtumattomuus. Yhteistyössä on voimaa.

Nyt pitäisi/saisi sitten keskittyä maanantain valtuustoon ja ensi viikonlopun pojantyttären nimiäisjuhlaan. Tunnen olevani onnekas.

 

Kuka kehui sinua joskus?

Olen aina ajatellut, että lapsia pitää kehua. Siitä, että pissasivat pottaan. Saivat yhden palikan toisen päälle.Tunnistivat kirjasta koiran ja kissan. Kaikesta pitää kehua ja kannustaa. Minusta se oli ja on niin itsestään selvää.

Huonoa omatuntoa voi ja saa tuntea, koska koskaan, ikinä, et ehkä pysty kaikesta ylpeän isän tai äidin kehuista huolimatta oleamaan sellainen kuin haluaisit olla, vanhempana.

Ihmisen elämä eri vaiheissaan on aika lyhyt. Siinä pitäisi oppia olemaan hyvä lapsi, puoliso, vanhempi ja siitä eteenpäin. Tämä länsimainen kulttuuri ei anna sijaa millekään muulle kuin tallata kronologisesti sukupolvilatua ja menestyä, menestyä. Minä en ole oppinut. Minulle on jäänyt niin monta asiaa, jotka olisin voinut toteuttaa aiemmin, jos olisin siihen saanut innostusta, voimaa, kannustusta.

Eksyinpä aika kauas. Jotenkinhan sitä sopeutuu, jos ei sanota sieväksi tai kauniiksi (noh, onhan siitä vasta 30 vuotta), tai edes saakelinmoisien punttisalivuosien jälkeen edes kohtuullisenmuotoiseksi. Se ei ole se Juttu. Juttu on yksinäisyys.

Olen sosiaalinen.Toimin monessa. Mutta silti tunnen olevani yksin. Olen ihan pohjattoman yksin. Ja tätä faktaa ei tue se, että minulla on paljon kavereita ja olen sosiaalinen ja minut tunnetaan omassa kunnassa ja niin edelleen. Isoin suru on se, että olen niin yksin näiden asioideni kanssa, etten ole voinut niitä jakaa kenellekään (= siis osannut), ja siksi olen nyt vain niiden kanssa yksin. On niin paljon puhumattomia asioita. On myös aika vähän (siis ei ketään)niitä, jotka haluaisivat kuunnella. Onko siinä syy, että epäonnistun?

Vahvuus on heikkoutta. Näin opin Maaret Kallion kirjoituksista. Silti pidän itseni vahvana. En nykyisin syyttele, en ole marttyyri, virheet otan omikseni, mutta en tunnusta, ettenkö olisi ottanut opikseni.

Pohdintoja riittää. Olisipa kiva saada näihin pohdintoihin vastauksia ja vastakaikuja.

 

Onko koskaan, tai äskettäin?

Mietin suhteita, läheisiäni. Tärkein saattaisi olla parisuhde. Ehkä sen edelle menee lapsi-vanhempi-suhde. Minulla ainakin. Mietin, miten olen osannut sanoa omille lapsilleni, miten tärkeitä he ovat minulle. Vanhempani eivät ikinä sanoneet tai ilmaisseet  rakkauttaan siten, että olisin sen tajunnut. Vasta opiskeluaikojen lopuilla aloin ymärtää, että olin jäänyt paitsi jostain. Muistin kuitenkin, että isä oli hymyilevä ja vietti aikaa kanssani, kun olin pieni. Tulkitsin monta vuotta, että se oli tarpeeksi.

Se oli ehkä kuitenkin tarpeeksi pitämään minut pinnalla. Tunnekylmä äiti yritti, mutta menneisyys ei tehnyt hänestä hyvää äitiä.

Pelkään, että olen siirtänyt huonoja asioita edelleen… Mutta jos olisi foorumi, jossa voisin hehkuttaa, niin kyllä sanoisin, miten upeat nuoret ovat lapsistani kasvaneet. Ovat itsenäisiä ja kuitenkin ihanaa, että kotiin mielellään tulevat (kattilan kannet nousevat ja jääkaapin ovi käy…).

Haloo, lapset! Ette lue tätä (koska eivät 3-4-kymppiset lue), mutta kuitenkin: olette eniten minulle rakkaita.

Jos vain korona sallii, toivon että vietämme, jos ei pienen uuden perheenjäsenen ristiäisiä, niin  edes isänpäivää, halloweenia, mitä tahansa yhdessä.

Mä nään tähtii! Mä hiihdän!

Irroitettuna alkuperäisest tarkoituksestaan lainasin nuo Antti Tuiskun sanat, joilla ei ollut mitään tekemistä oman tarkoitukseni kanssa. Tuiskulla sisältö on tuskaisaa ja myös paljon Mika Myllylän kohtaloa sivuavaa.

Mutta. Mä nään tähtii = kurkotan tähtiin. Olen entinen nuori, jonkun mielestä kääkkä. Silti näen, että opin uusia juttuja, kenties voin oppia mitä vain. Sehän on minusta, asenteesta ja terveydestä kiinni. Terveys tulee siitä, että haluaa liikkua, syödä ja ajatella hyvin. Sekään ei takaa, etten ensi viikolla romahda sairauteen. Mutta siihen asti: täysillä!

Mä vaan hiihdän (Tuisku) = kyllä hiihdän, kävelen, kiipeän, tanssin, niin kauan kuin pystyn. Yritän toteuttaa jokaisen unelmani, vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista. Mutta paljon on niitä, jotka toteutan. Niistä en kerro kaikille, mutta on ihanaa, että elämässä on aina jotain, mitä odottaa.

Suurin saavutukseni (sen jälkeen, että sain aikaiseksi 3 hienoa lasta, joista olen ylpeä ja kiitollinen, enkä ole heidän upeuteensa mielestäni mitenkään ansioitunut) on että minulla on yhä unelma jos toinenkin. Nyt olen alkanut uskoa, että ne toteutuvat.

Sitä tarkoittaa, että näen tähtii. Kurkota tähtiin, laulaa Jukka Poika. Niin mie teen!

 

Yksin kotona

Olen viettänyt aikaa yksin, ns. kesäleskeyden  myötä. Paljon olenkin saanut aikaan: remontin jälkihuollot ja kahden koiran hammashoidot. Mutta myös sen verran itsekkyytttä, että olen viettänyt ainakin kaksi päivää vain oleillen (ja ihaillen siistiä kotia).

Kiva yökyläystävä kävi eilen-tänään. Olipas hienoa jutella kaikesta. Aika kului siivillä. Syötiin fetapastaa, juotiin viiniä. Puhuttiin elämästä, ihmissuhteista, uskonnosta (etenkin ortodoksisuudesta, joka avautui minulle aivan uudenlaisena ja mielenkiintoisena, iloisena ja kauniina valintana). Ihme kyllä hurjahaukkuinen Kiss-koira otti Elinan rauhallisesti vastaan eikä kytännyt ollenkaan ikävään tapaansa. Myös Salminen tykästyi, ehkä siksi, että vieras huomioi hänen itserakkaan tapansa tälläytyä heti keittiön pöydälle uuden ihmisen nenän eteen kertomaan, kuka oikeasti onkaan tämän talon Tärkeä Henkilö.

Nyt pitää terästäytyä varaston siivoamiseen ja korjaamiseen (katto!). Ikävä vain, että viikonloppu lupaa sadetta ja silloin ei voi romukasaa lajitella ulkona. Ensi viikolla alkavat aktiviteetit: tarkastuslautakunan syksyn ensimmäinen kokous  pitää pyörittää, joogan uusi kausi alkaa, vielä pitäisi kansalaisopiston tanssitunnit varata. Myös personal trainer tekee uuden ohjelman ensi viikolla! Hän siis lupasi epäilevälle itselleni helmikuussa, että selältään lattialta istumaannousu sujuu muutaman kuukauden kuluttua. Ja – tadaa! – sehän sujuu nyt. Nälkä kasvaa syödessä. Yhtään ei kiinnosta jäädä tälle tasolle, vaan eteenpäin elävän mieli. Vaikka karvasta se on uusia painoja ladata tankoon ja muihin kidutusvälineisiin. Mutta se tunne jälkeenpäin! Se vastaa nousuhumalaa tai rajua org… no rajua mielihyvävätilaa  :).

Loistava uutinen, että Jokerit eivät lähteneet Minskiin pönkittämään jääkiekkohemmo Lukashenkan egoa ja asemaa! Mielestäni vääriä ratkaisuja ovat myös urheilujärjestöjen päätökset Qatarin, Dohan suhteen. Ihmisoikeusrikkomuksista pitää tehdä julkisia ja niistä pitää kyseisen maan hallinnon saada kynsilleen. Rahat pois, näin se homma toimii!

Ja vielä kuitenkin: Kalle Rovanperä kohta Virossa painaa kaasujalkaa. Huikea kaveri!  Itsellehän tietenkin tulee ajoittain iso ikävä tulee moottorin pörinää, vatsassa kihisevää jännitystä kartturinpenkillä, huimaavaa vauhdin ja kilpailun hurmaa, jota joskus sata vuottako sitten maisteltiin. Uskaltaisko enää? Ehkä Kallen kyydissä, kyllä!

Ja nyt odotetaan Valtteri Bottakselle onnea Formula-viikonloppuun. Ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua.