Matkustaako vai eikö matkustaa?

Niin kauan ja hartaasti odottamani Kreetan patikkareissu lähenee. Lokakuun alussa piti lähteä rotkoretkille. Nyt olen niin sekavassa mielentilassa tuon matkan suhteen. Lähdenkö? Jäänkö? Tämähän on juuri se mitä turhin ulkomaanmatka, joita pitää välttää – itsekkäästi itseään hemmottelevan ihmisen mielijohde päästä pois, miettimään, kuuntelemaan itseään ja liikkumaan upeissa maisemissa. Jos nyt tulisi totaalikielto matkustaa Kreikkaan, se helpottaisi: joku muu päätti puolestasi. Mutta toistaiseksi ravaan kahden vaihtoehdon välillä. Olenko itsekäs jos lähden (ja tuon taudin mukanani)? Olenko hölmö, jos jään (taudin voin saada paikallisesta K-kaupasta, jossa käyn päivittäin)?

Itsekin paheksun ihmisiä, jotka kokoontuvat isoihin tapahtumiin korona-aikana, tungeksivat ravintoloiden baaritiskeillä, pitävät isoja häitä ja syntymäpäiviä, aivastelevat kaupoissa ja busseissa kainostelematta. Olenko itse yhtään parempi, kun suunnittelen innosta täristen juoksemista pitkällä hiekkarannalla, vaeltamista pinjantuoksuisessa metsässä ja illastamista pienessä kylätavernassa punaruutuiselle pöytäliinalle katetun välimerellisen herkkulautasen äärellä?

Lähteminen on sielulle mannaa, matkustaminen yksin on itselleni valtava ilo ja rauhan lähde. Mutta kotona on riskiryhmäläinen (hmm, taidan olla sitä itsekin syövän sairastettuani?) ja ei tiedä, minkälainen terveydentila kullakin on lokakuussa. Mutta mieli tanssii jo sirtakia pelkästä ajatuksesta päästä matkaan. Tänne:

Yksinäisyys

Ennen oli niin yksinkertaista. Yläkoulu (ala-asteella toki yös), jossa rakastuttiin, oltiin kimpassa ja tulisenvahvoja kavereita, poltettiin tupakkaa  koulun metsässä, analysoitiin kaikki mahdollinen tyttöjen kesken, opettajat, pojat. Ei ollut tahoa, joka ei olisi saanut meiltä arviota.Nyt jälkeenpäin ajatellen, miten terveellistä se olikaan! Eivät vanhemmat kaikki siihen aikaan olleet valmiita keskustelemaan teinien kanssa.

Toisaalta, siihen aikaan kiusaaminen oli ehkä isomman kontrollin alla vaikeampaa toteuttaa. (Itse osallistuin siihen yhden luistelutunnin aikan yhdellä ikävällä kiemuralla kohti kiusattua – tunnen yhä siitä johtuvaa pahoinvointia)

Mutta miksi on näin? Miksi olen tässä onnellisena Yöradion musiikista? (Markku Suominen ja Sade.) Onnellisena siitä, että tapetoin, kitkin helteessä pihan, kävin ostamassa ruokavarastotäydennystä, tein salilla aamutreenit, hoidin koiran lääkkeet, kuorin ämpärin omenoita ja keitin ne säilöön ja ehkä vähän jotain muutakin…

Kuka minua siitä kiittää? No ei kukaan. Ne kaikki ovat ihan itsestäänselvyyksiä.  Vaikka hiihtelet koko päivän pitkin pihaa ja ajelet ostelemassa tarvikkeita pitkin Kanta-Hämettä niin… Ei mitään. Eikä ole siitä kyse, että kaipaa ylistystä. Mukana oleminen ja osallistuminen, ne ovat se juttu. Että olisi se Ystävä.

Tänään sain kokea innostusta, kun lattiaurakoitsija  sai valmiiksi pari lattiapintaa.  Väri mietitytti valinnassani, mutta nyt olen iloinen, sattui kohilleen!

Yksinäisyys? Se on eniten sitä, että joku on joskus mennyt eikä palaa.

Minulla se on sitä, ettei enää ole sitä joukkoa,yhteisöä, kaveripiiriä. Sitä, jossa sai tehdä mitä vaan ja hävetä, mutta seuraavana päivänä kaikki sanoivat ”älä nyt viitti, ketä kiinnostaa”.

Sepä se nuoruus. Mutta laitetaan se palaamaan taas! Pitää vain olla mieleltään nuori ja avoin. Kun aina muistaisi.