Olen ihan sekaisin, onnesta. Onneksi en tiennyt aiemmin, että tämä on tällaista. Koskaan en odottanut lapsenlapsia, kuten niin moni tuttavani tuntui tekevän. Minusta oli hyvä, että oli nämä omat lapset, joista olen ylpeä.
Mutta. Sitten yhtenä ihanana päivänä (=yönä) elämääni tuli pieni tyttö, joka painoi hulvattomat 2,7 kiloa. Nyt tuntuu, että edellinen elämä ennen tätä pientä prinsessaa on ollut epätäydellistä. Mummuna oleminen on vasta elämää!
Vaikea eritellä tuntemuksia, koska olen niin ymmälläni tästä elämän vaiheesta. Pitää sulatella. Ehkä kun tapaan kasvotusten tämän pienen ihmeen -nythän olemme vain puhuneet videopuhelimitse (=hän on pitänyt isompaa meteliä). Olen ihan myyty. Sekaisin vähän. Onnellinen.
Myös toinen isoäiti-isä-puolisko tuntuu olevan yhtä onnellinen, vaikka heillä on jo kokemusta asiasta. Minulla tämä on ensimmäinen lapsenlapsi. Bonuslapsia on jo monta, isot pojat ovat minua pitempiä!
Tämä lienee sitä elämän isoa kiertokulkua, joka joskus kaikkia säväyttää. Se on hyvä näin, koska muuten minäkin keskittyisin vain itseeni ja omaan olooni. Kun jännitin ja hermoilin uutisia Naistenklinikalta, unohtuivat kaikki turhat omat hömpät. Tuo pieni ihminen on nyt ensimmäisenä jonossa!
Rakas ja rakas! Voi tätä ihanuutta.
Ja mitä se ranskalainen rantakala sitten oli? Tein äskettäin löytämämällni reseptillä ”rantakalaa”, perunaa, porkkanaa, selleriä, ja päälle kalafileitä. Helppo ruoka. Ranskalaisen siitä teki 3 desilitraa valkoviiniä liemeen. Kylkeen paistoin vielä pataleivän, josta tietenkin tuli liian löysä, mutta väki söi hyvällä halulla. Itse asiassa olen onnellisimmillani, kun san tehdä ystäville/rakkaille/perheelle/tutuille ruokaa. Nyt minulla on siihen entistä enemmän aikaa. Tervetuloa!