Loppi, hyvä paikka yrittää ja asua

Kokoomus & kumppanit kimpaantuivat pääministerin pohdinnasta (siis oikeasti, vasta pohdinnasta) onko irtisanominen Suomessa liian helppoa. Nalle Wahlroos uhkailee tehtaiden sulkemisella, jos yrityksiä ei tueta tarpeeksi. Onko tämä oikeaa isänmaallisuutta? Suomalaisen tuotannon puolustamista? Ei ole, lapsikin sen ymmärtää.

Uhkailu on aika lapsellista ja paljastaa taustalla siintävän mulle-enemmän-ilman-estoja -politiikan. Vaikka se ei politiikkaa olekaan, mutta sen ovat muutamat poliittiset ryhmät ottaneet esityslistalleen.

Tämä on sitä lapsellista itkua, jota tämänkin kunnan paikallispolitiikassa näkee. Että paikallisia yrityksiä ei tueta! Miksi paikalliset valtuutetut tekisivät päätöksiä vastoin oman kunnan yrittäjien etuja? Näin kuitenkin päätökset markkinoidaan. Ei ole mitään tietoa tai tutkimusta tukemassa väitöstä, että valtuusto kampittaa paikallisia yrityksiä. Päätöksissä on aina (AINA) oman kunnan etu edellä. Ihmeellistä on se, että jotkut valtuutetuista eivät osaa vaikutusarviointia. Mitä tämä päätös tarkoittaa: yrityksille, taloudelle, asukkaiden arkielämälle, luonnonsuojelulle ja sen helppoudelle… Lista on pitkä, mutta sitäpä eivät kaikki jaksa käydä loppuun asti.

Hyvä essimerkki on Ojajärven kaava, jossa UPM:n omistamalle alueelle nyt suunnitellaan rakentamista. Asia on vielä valituksineen kesken. Valtuustossa syksyllä kolmasosa vastusti kaavaa ympäristösyistä. Kaksi kolmasosaa oli tyytyväisiä UPM:n omistajatahtoon. Tekemääni vastaesitykseen yhtyi 9 valtuutettua. Kuitenkin edes kolmasosa ehkä oli lukenut taustapaperit.  Anteeksi vain, mutta ihan oman kokemukseni mukaan tuli mieleen, ovatko kaikki valtuutetut lukeneet pitkät dokumentit kaava-asian taustalla. Nehän ovat niin tylsiä juttuja! Faktaa on kuitenkin, että Suoen Luonnosuojeluliiton listalla oli juuri kyseisen alueen säilyttäminen ja suojelu. Tykyttääkö omatunto, sinä luottamushenkilö? Entä ympäristölautakunnan jäsenet?

Olen todella pettynyt siihen, miten ”meidän Loppi” -asia käsitetään. Sehän ei ole sitä, että kaikki alueellinen yritystoiminta on hyvistä, ja kaikki muu pahista. Ja se, että hehkutetaan oman paikkakunnan ihanuutta, tarvitsee myös faktoja ja näkyvi vastauksia siihen, miksi juuri Loppi olisi hyvä paikka asua.

Olen hyviin tyytyväinen, entisenä markkinointia työstäneenä, Lopen markkinointiin, joka nyt on vilkastuttanut tonttikaupan. Hyvää työtä ovat tehneet Eija ja Mikko. Odotan kuitenkin, että projekti jatkuu – ei pelkästään yksittäisinä tonttikampanjoina vaan myös jatkuvana tiedotuksena tämän upean asuinpaikan olemassaolosta.

Hyvä Me!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvä Loppi!

t. Marianna Rautiainen
Lopen Vasemmistoliiton puheenjohtaja

 

Kuka pelkää talousseminaaria?

Onpas ollut haipakkata. Mitäs, siitä mie tykkään. Maanantai ja tiistai menivät Tammelassa Eerikkilän Urheiluopistolla Lopen kunnan taloutta tarkastellessa. Aivan ehdottoman tarpeellinen tapahtuma. Saimme kuulla viranhaltijoilta suoraa tietoa, mitä on menossa. Ja: myös saimme antaa palauteta siitä, mikä mielestämme ei mene tahtomme mukaan.

Koska. Viramiehet eivät kunnan asioista päätä. Eikä myöskään kunnanhallitus. Kuntalaisten valitsema valtuusto (= kuntalaiset) määräävät Lopen asioista. Paljon sain/saimme tietoa luottamustoimiin valituista ja kunnan kirjoilla työskentelevistä. Mikä voisi olla parempaa yhteishenkeä nostattavaa?

Valtuutetuttukaverit ovat mielestäni fiksuja, ystävällisiä, yli puoluerajojen. En näe erimielisyyttä oman kunnan kehittämisessä. Toki sen systeemit vaativat neuvottelua. Tilanne meillä on erilainen kuin esimerkiksi Helsingissä. Siihen en puutu.

 

Takaisin ruotuun

Maanantaihuominen tuo mukanaan valtuustoseminaarin, joka pidetään Eerikkilän urheiluopistolla tuolla Forssan seudulla. Päätin vastoin aikaisempia kokouksia jäädäkin yöksi tähän kaksipäiväiseen kunnan budjetin vatvomiseen. Ainahan sitä haukutaan, että siellä kuntalaisten verorahoja mällätään majoituksen ja hulppeiden ruokailujen myötä. No, ei kunta maksa juopotteluja ja hyvin usein näissä pitkissä sessioissa pääsee vaihtamaan mielipiteitä ja tutustumaan valtuustokavereihin ja virkamiehiin oikein hyvin. Se taas auttaa jatkossa asioiden läpivientiä ja myös nopeuttaa päätöksentekoa, kun voi jo etukäteen kysellä, miten jokin uusi idea voisi toteutua tai voisiko ensinkään. No tietenkin voi olla kateellinen valtuutetun ”ilmaisesta” lounaasta ja illallisesta. Mutta eipä tämä valtuustotyö mitään ihan herkkua ole, ainakaan, jos sen ottaa tosissaan. Tai liian tosissaan, kuten minä 🙂

Koti alkaa olla jo kuosissa. Lattiaa ei uskaltaisi naarmuttaa, mutta näköjään tuo vesiohenteinen ekologinen maali on yllättävän vahvaa. Kiss-koira on jo sitä testannut pehmolelunsa kanssa riehuessaan eikä mitään kynnenjälkiä kyllä näy.

 

”Riskitön elämä on elämätöntä elämää”

Näin se on. Psykoterapeutti Maaret Kallio on sitä mieltä, myös minä. Olin lähdössä patikointimatkalle, ja nyt siis Kreikan matkani peruuntui. Kaikki kuitenkin hoitui matkanjärjestäjän puolesta: reissut on peruttu sujuvasti ja vastuullisesti. Olen siitä itkettävän surullinen, suorastaan raivoisa. Asia, jota olen odottanut tammikuusta lähtien, lopahti nyt! Hetken leuka maassa, sitten kohti uutta, ja – niin valitettavasti – taas alakuloa ja mietintää, miten tästä kaikesta pois-pois. Olin kuitenkin sen verran optimisti ja vastarannan kiiski, että en ottanut ennakkomaksua vielä takaisin, vaan käytän hyväkseni tarjouksen siirtää matka tulevaisuuteen ja saada siitä hyvästä vielä satanen alennusta. Ehkä siis odotan taas sen kahdeksan kuukautta ja kas: onkin toukokuu, Välimerellä ruoho vihertää ja pinja tuoksuu taas, ja minä astun lentokoneesta lämpöön ja valoon!

Tämäkö se aiheutti sen, että pitkään aikaan aloin itkeä? Itketti niin, että oli pakko koota itsensä ennen kuntosalille lähtöä. Luopuminen (itsekkäästä) unelmasta? Mukana oli kuitenkin jotain muuta.

Niin hullulta kuin se kuullostaakin, yhä enemmän tunnen itseni yksinäiseksi. Siinä se. Olen luopio edes mainitessani yksinäisyydestä, ajatellen maan kaikkia oikeita yksinäisiä. Mutta kun itsellä  ei ole lähellä sielunkumppania, ei tyyppiä, joka rientää apuun heti kun (itsekäs) ihminen on hukassa. Vai kuinka, oli ”winter, fall, summer or fall” eli mikä vuodenaika tahansa, hän tulisi luoksesi – ei sellaisia ihmisiä kuleksi irrallaan ympärilläni! Eikä sielun kumppaneitakaan sen puoleen. Se on ehkä minun syytäni. Yleensä ihmisillä on luottoystävä/-ystäviä, joiden kanssa spekuloida kaikkea, vähäisimpiäkin jokapäiväisiä tapahtumia. Minulla ei niitä ole, uskokaa tai älkää. Olen hylkiö, joka on alkanut liikaa pärjäämään omillaan. Kun itsetunto kohoaa, se hetkellisesti ruokkii yhä enemmän omaa pärjäämistä. Mutta kukaan ei kertonut minulle, että ei tarvitse pärjätä!

No siitä ei kai sen enempää. Itken omat itkuni ja vähän kitkerästi naurahdan siis Carole Kingille: WTF mitä asiasta tietää hän, lupasiko hänelle joku läheinen, että on aina siinä vierellä? Kuitenkin tämä kappale on suosikkini, ja kyyneleet virtaavat usein, kun tätä kuuntelen.

Yksinäisyys on niin monen ihmisen iso ongelma, jonka haluan nostaa esille. Niin paljon kuin on ihmisiä, jotka TODELLA ovat ilman ketään. (Ei tuttavia, ei sukulaisia, jotka käyvät edes velvollisuudesta, ei duunia jossa jutella työkavereiden kanssa…) Minä olen onnekas, koska kuitenkin on ihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia, vaikka he eivät olekaan lähellä.

Toveruus

Tänään oli hieno toveritapaaminen pitkästä aikaa! On meillä mahtavia tyyppejä jäseninä. Olisi ilo saada porukkaa enemmän mukaan: meille ei ole tärkeää jäsenyys vaan kiinnostus asioiden parantamiseen.
Ilta meni mukavasti Sirkan ja kumppaneiden laittaman muhevan myöhäislounaan parissa. Kävimme siinä ruuan ja kahvin välissä sitten pienen strategiapalaverin tulevasta: ehdokashankinta, syyskuun piirikokous Lopella, kuntavaalien tuki puolueelta jne.

Tuossa meidän kokoontumisessa on aina se sama hyvä ydin. Ollaan erilaisia, eri lähtökohdista, ehkä erilaisilla mielipiteillä varustettuja. Mutta arvot ovat aina vakuuttavasti samat: ihmisten tasa-arvo, pidetää huolta -asenne ja se, ettei ketään jätetä yksin. Olen sanomattoman ylpeä porukastamme, joka ei ole iso, mutta muskelit henkisesti voivat kyllä huitaista kumoon minkä tahansa itsekästä Minä Ensin -asiaa tukevat opportunistit.

Olen aika väsynyt. Koko viikko lattiaremontin takia kalustuksen siirtelyä ulos, toiseen huoneeseen, sinne ja tänne. Kauniit hellepäivät lipuivat ohi ilman, että pystyin istumaan terassilla siistin kodin tai pihan täydellisyyttä nauttien. Raadoin sisällä puolison kanssa. Minä tapetoin eteisen uuteen moodiin, maalailin, puoliso irrotteli listoja ja maalaili niitä. Hölmö, kävin ulkotreenissä ja kävin myös kahdesti saliohjelman suorittamassa. Näiden jälkeen kotiin kantamaan pianoa sinne tänne. No asia ei ole kuitenkaan ihan näin simppeli. Eikä rasitus lisäänny aina näin. Ehkä kuitenkin uni saapuu herkemmin, kuten itse havaitsin.

Heräsin yöllä miettimään jotain uudennäköisen kodin yksityiskohtaa tai edessä mörkönä häämöttävän varastoremontin askelmerkkejä. Pitihän helteessä myös puutarhaa kastella. Nauttia väreistä ja tuoksuista, sehän ei väsytä vaan tuo voimia. Kaiketi olen vielä elämässä kiinni? Eikä se valitus siitä, ettei sielunkumppania ole, on soopaa. Onhan niitä. Tuolla itäisessä Suomessa ainakin yksi Venäjän matkakumppani, joka on minulle ihan kuin se äiti, jota aina toivoin. Mitä siinä siis valitat, mie pöljä?

Missä siis vika? Olen onnellinen. Vai olenko? Kun ajattelen tuota Maaret Kallion lausahdusta. Mitä rohkeaa olen muka tehnyt? Minulla on paljon unelmia kerättynä näihin työelämän jälkeisiin vuosiin. Miksi en toteuta niitä? (=korona?) Ne helpot tässä nyt valmistuvat: kaunis koti ja käytännöllinen työpiste ehkä joskus minulle, kaikki turha kierrätykseen, kauneutta pihalle… Mutta se, mitä oikeasti haluan, on kaukana. Ethän kerro kellekään, mutta: tämä maa ei ole minua varten. Oikeasti. Olen aina kaivannut asumaan muualle. Suomi on isänmaani, mutta se ei tarkoita sitä, etten löytäisi muualta mahdollisuuksia. Niitä on. Mutta ei niistäkään vielä enempää. Maisemanvaihto ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu. Ratkaisu on löytää henkinen tasapaino ja myös vapaus ja ystävyys, joka ei kahlitse, mutta hoitaa. Odotan.

 

Matkustaako vai eikö matkustaa?

Niin kauan ja hartaasti odottamani Kreetan patikkareissu lähenee. Lokakuun alussa piti lähteä rotkoretkille. Nyt olen niin sekavassa mielentilassa tuon matkan suhteen. Lähdenkö? Jäänkö? Tämähän on juuri se mitä turhin ulkomaanmatka, joita pitää välttää – itsekkäästi itseään hemmottelevan ihmisen mielijohde päästä pois, miettimään, kuuntelemaan itseään ja liikkumaan upeissa maisemissa. Jos nyt tulisi totaalikielto matkustaa Kreikkaan, se helpottaisi: joku muu päätti puolestasi. Mutta toistaiseksi ravaan kahden vaihtoehdon välillä. Olenko itsekäs jos lähden (ja tuon taudin mukanani)? Olenko hölmö, jos jään (taudin voin saada paikallisesta K-kaupasta, jossa käyn päivittäin)?

Itsekin paheksun ihmisiä, jotka kokoontuvat isoihin tapahtumiin korona-aikana, tungeksivat ravintoloiden baaritiskeillä, pitävät isoja häitä ja syntymäpäiviä, aivastelevat kaupoissa ja busseissa kainostelematta. Olenko itse yhtään parempi, kun suunnittelen innosta täristen juoksemista pitkällä hiekkarannalla, vaeltamista pinjantuoksuisessa metsässä ja illastamista pienessä kylätavernassa punaruutuiselle pöytäliinalle katetun välimerellisen herkkulautasen äärellä?

Lähteminen on sielulle mannaa, matkustaminen yksin on itselleni valtava ilo ja rauhan lähde. Mutta kotona on riskiryhmäläinen (hmm, taidan olla sitä itsekin syövän sairastettuani?) ja ei tiedä, minkälainen terveydentila kullakin on lokakuussa. Mutta mieli tanssii jo sirtakia pelkästä ajatuksesta päästä matkaan. Tänne:

Yksinäisyys

Ennen oli niin yksinkertaista. Yläkoulu (ala-asteella toki yös), jossa rakastuttiin, oltiin kimpassa ja tulisenvahvoja kavereita, poltettiin tupakkaa  koulun metsässä, analysoitiin kaikki mahdollinen tyttöjen kesken, opettajat, pojat. Ei ollut tahoa, joka ei olisi saanut meiltä arviota.Nyt jälkeenpäin ajatellen, miten terveellistä se olikaan! Eivät vanhemmat kaikki siihen aikaan olleet valmiita keskustelemaan teinien kanssa.

Toisaalta, siihen aikaan kiusaaminen oli ehkä isomman kontrollin alla vaikeampaa toteuttaa. (Itse osallistuin siihen yhden luistelutunnin aikan yhdellä ikävällä kiemuralla kohti kiusattua – tunnen yhä siitä johtuvaa pahoinvointia)

Mutta miksi on näin? Miksi olen tässä onnellisena Yöradion musiikista? (Markku Suominen ja Sade.) Onnellisena siitä, että tapetoin, kitkin helteessä pihan, kävin ostamassa ruokavarastotäydennystä, tein salilla aamutreenit, hoidin koiran lääkkeet, kuorin ämpärin omenoita ja keitin ne säilöön ja ehkä vähän jotain muutakin…

Kuka minua siitä kiittää? No ei kukaan. Ne kaikki ovat ihan itsestäänselvyyksiä.  Vaikka hiihtelet koko päivän pitkin pihaa ja ajelet ostelemassa tarvikkeita pitkin Kanta-Hämettä niin… Ei mitään. Eikä ole siitä kyse, että kaipaa ylistystä. Mukana oleminen ja osallistuminen, ne ovat se juttu. Että olisi se Ystävä.

Tänään sain kokea innostusta, kun lattiaurakoitsija  sai valmiiksi pari lattiapintaa.  Väri mietitytti valinnassani, mutta nyt olen iloinen, sattui kohilleen!

Yksinäisyys? Se on eniten sitä, että joku on joskus mennyt eikä palaa.

Minulla se on sitä, ettei enää ole sitä joukkoa,yhteisöä, kaveripiiriä. Sitä, jossa sai tehdä mitä vaan ja hävetä, mutta seuraavana päivänä kaikki sanoivat ”älä nyt viitti, ketä kiinnostaa”.

Sepä se nuoruus. Mutta laitetaan se palaamaan taas! Pitää vain olla mieleltään nuori ja avoin. Kun aina muistaisi.

 

 

Elokuun pehmeät yöt ja helteiset päivät!

Nautittava päivä tänään! En istunutkaan puutarhatuolissa ihailemassa elokuuta. Sen sijaan lähdin aamulla sunnuntai-Hesarin ja aamupuuron jälkeen ulos pihalle. Kitkin kaikki sateiden rehevöittämät kukkapenkit, trimmailin ne puskat, joita en saanut kitkettyä, kastelin varmuudeksi päiväkastelun, sillä eilisen humputtelun vuoksi eivät salaatit ja kukat olleet saaneet kosteutta muualta kuin yökasteesta. Sitten illalla uudelleen.

Kyllä –  krassit, kesäkurpitsat ja isot halloween-kurpitsat tarvitsevat valtavasti vettä. Salaatistakin tulee kirpeää, jos sitä ei kastella. Itse en kyllä ole mikään kunnon ihminen kastelun tai lannoituksen suhteen, joskus muistan, usein unohdan. Tänään kuitenkin omistauduin asialle. Hiki virtasi ja kärpäset surisivat. Pidin ruokatunnin, jonka lopuksi säilöin runsaan kilon kurkkuja – etikka-piparjuurikurkut ovat herkkua! Ehkä ne eivät säily talveen, mutta mukava niitä on tehdä. Kun vielä illalla sain ison kanttarellisatsin pakkaseen, olin aika pollea. Huovisen ”Hamsterit” on joka elokuu mielessä: ”…kun tuisku tuivertaa ja pakkanen paukkuu, mikä ilo on avata mansikkahillopurkki/likööripullo/sienipurnukka…” tai jotain tämän tapaista sanailua se joka-vuosi-pakko-lukea -romaani sisältää.


Elokuun aurinko suodattuu tammen ja omenapuiden läpi.

Nyt onkin sitten aika istua parvekkeella. Niin lämmin elokuun yö. Vähän kyllä kaipaisin tähän juttukaveria, vaikka pidänkin kovasti omasta seurastani. On ehkä viimeinen tämän kesän helleyö? Radiosta tulee pehmeää jazzia, maantiellä rekat jyrisevät ja täällä on ihan liikkumatonta ja hiljaista. Kohta kuu tulee metsän takaa esiin, ei täytenä, mutta eilen ainakin oli uhkean kirkas.

Ja vielä yksi ihana kokemus äsken. Lopella vieraili Korsuorkesteri pitkän koronatauon jälkeen keikalla. Myönnän, en olisi lähtenyt tätä sinänsä taitavaa ja tanssijalkaa vipattavaa kokoonpanoa katsomaan ellei… Ensimmäisellä puoliajalla solistina oli Kyösti Mäkimattila! Olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Mäkimattila on kaikien aikojen tangokuningas, vaikka muistaakseni sai tittelin vuonna 2012. Karisma, vaatimattomuus, eleettömyys ja vakavuus, jolla laulaja paneutuu musiikkiin! Ääni tietenkin. Ihan parasta. (no joo, onhan Kyöstin raamikas olemus myös mukavaa katseltavaa). Ja vielä se, että laulaja kirjoittaa runoja ja vielä esiintyy useinkin mielirunoilijani Heli Laaksosen kanssa. Sain kylmät väreet ja kyyneleet, kun Kyösti Korsuorkesterin kanssa lauloi lopuksi tämän Lauri Tähkän uskomattoman hienoa sanoitusta ja musikkia sisältävän Minun Suomeni. Siitä ei valitettavasti ole Mäkimattilan versiota tallenteena, mutta itse asia välittyy Tähkän tai myös Tuiskun esityksestä. Miten upeaa musiikkia meillä nyt tehdäänkään!

Minun Suomeni

Ja vielä ehkä enemmän sykähdyttävämpi Antti Tuiskun versio, niin nykypäivää:

Antti Tuiskun Minun Suomeni

Syksy lähestyy. Rakastan syksyä, syyslapsi kun olen. Nyt kuitenkin haluaisin vielä tämän kesän jatkuvan ja jatkuvan. Syksy tietää ohjelmaa, jota en ehkä itse pysty hallinnoimaan. Nyt kun olen tottunut siihen, että teen mitä haluan, kaikki kokoukset, valtuustot, lautakunnat, kattoremontti, koronan toinen aalto… ne eivät nyt sovi tähän autuuteen! No, tiedän kyllä, että innostun ja käärin hihat aina kun se syksy sitten on täällä. Olen yhtä innokas kuin ekaluokkalainen uuden reppunsa ja penaalinsa kanssa.

Mutta jos voisin vielä vähän aikaa vain hengähtää ja nauttia?

Hätävaraa Juomahuoneessa ja hilpeää seurustelua

Huhuu, täällä ollaan! Tänään käytiin katsomassa perinteinen Perikunta-ryhmän Hätävara-kesärevyy Riihimäen Juomahuone Laitisen terassilla. Sitä ennen Arjan ja Saulin (sekä karvakaverien Leksan, Riben ja Niilon) kotona etkoilla. Olipas hyvä ja antoisa päivä! Ensin mukavaa juttuseuraa ja sitten hulvatonta tykitystä paikallis-, valtakunnan- ja maailmanpolitiikasta sekä kaikesta ajankohtaisesta maan ja taivaan välillä. Vielä paremmaksi päivän teki myöhäiskesän uskomaton seisova helle: ei liikahtanut lehtikään, samettinen ilta ja luonto kukkeimmillaan. Nyt huomaan myös, että kuutamokin kaunistaa entisestään iltaa. Ja mitä siitä, että unohdin suihkulähteen täyttöletkun 2 tunniksi auki (sammakoiden takia piti se täyttää, että pääsevät kipuamaan maalle) ja nyt piha lainehtii. Elämää!

Ja kun elokuuta eletään, on elonkorjuun aika. Nyt luonto pursuaa parastaan: vattuja, mustikoita, sieniä, viinimarjoja, kuivattavaksi poimittavaa minttua, lipstikkaa, kukkien siemeniä…

Samaan aikaan pitäisi kitkeä villiintyneen viidakon tilaan päässyttä puutarhaa ja tyhjätä kotia tulevan lattianmaalausurakan tieltä. Ja järjestää paikallisosaston kesätapaamista, hankkia kuntavaaliehdokkaita, siivota läppäri siihen kuntoon, että voi katkaista kaikki atk-yhteydet työpaikkaan, käydä joogassa ja kuntosalilla…

…toisaalta, pitäisi myös istua puutarhassaan ihailemassa kauneutta ja nauttimassa kiireettömyydestä. Sitä aion tehdä nyt kun tätä hellettä kai vielä sunnuntaikin riittää. Sitten voikin taas alkaa hommiin: eteisen seinien tapetointia ja maalausta. Mikä kesä!!

 

Ranskalainen rantakala

Olen ihan sekaisin, onnesta. Onneksi en tiennyt aiemmin, että tämä on tällaista. Koskaan en odottanut lapsenlapsia, kuten niin moni tuttavani tuntui tekevän. Minusta oli hyvä, että oli nämä omat lapset, joista olen ylpeä.

Mutta. Sitten yhtenä ihanana päivänä (=yönä) elämääni tuli pieni tyttö, joka painoi hulvattomat 2,7 kiloa. Nyt tuntuu, että edellinen elämä ennen tätä pientä prinsessaa on ollut epätäydellistä. Mummuna oleminen on vasta elämää!

Vaikea eritellä tuntemuksia, koska olen niin ymmälläni tästä elämän vaiheesta. Pitää sulatella. Ehkä kun tapaan kasvotusten tämän pienen ihmeen -nythän olemme vain puhuneet videopuhelimitse (=hän on pitänyt isompaa meteliä). Olen ihan myyty. Sekaisin vähän. Onnellinen.

Myös toinen isoäiti-isä-puolisko tuntuu olevan yhtä onnellinen, vaikka heillä on jo kokemusta asiasta. Minulla tämä on ensimmäinen lapsenlapsi. Bonuslapsia on jo monta, isot pojat ovat minua pitempiä!

Tämä lienee sitä elämän isoa kiertokulkua, joka joskus kaikkia säväyttää. Se on hyvä näin, koska muuten minäkin keskittyisin vain itseeni ja omaan olooni. Kun jännitin ja hermoilin uutisia Naistenklinikalta, unohtuivat kaikki turhat omat hömpät. Tuo pieni ihminen on nyt ensimmäisenä jonossa!


Rakas ja rakas!  Voi tätä ihanuutta.

Ja mitä se ranskalainen rantakala sitten oli? Tein äskettäin löytämämällni reseptillä ”rantakalaa”, perunaa, porkkanaa, selleriä, ja päälle kalafileitä. Helppo ruoka. Ranskalaisen siitä teki 3 desilitraa valkoviiniä liemeen. Kylkeen paistoin vielä pataleivän, josta tietenkin tuli liian löysä, mutta väki söi hyvällä halulla. Itse asiassa olen onnellisimmillani, kun san tehdä ystäville/rakkaille/perheelle/tutuille ruokaa. Nyt minulla on siihen entistä enemmän aikaa. Tervetuloa!