Uneton Seattlessa, eikun Joentaan kylässä

Kaunista näkyy ikkunastani kesäyönä:

Lähes täysikuu, unta en saa. Se ei ole kuun syytä, se ei vaikuta juurikaan minuun. Nyt vain valvoin liian pitkään käsityöprojektin kanssa ja kun nukkuaika menee ohi, ei mikään enää tässä vuorokaudessa normalisoidu. Minulla ei ole hätää, koska ei kiire minnekään, kello ei aamulla soi, kukaan ei odota ja junat saavat mennä menojaan.


Kiss-koiruudelle uni maittaa, tilaa tuli nyt mamman tyynylle

Mutta onhan sekin ärsyttävää, että luettuasi laitat kirjan yöpöydälle – ja kas, mieli täyttyy kaikesta, suunnitelmia, muistoja… eikä sitten enää nukuta. Tätä sattuu toisinaan. Olisiko tänään ollut salitreeni vai mitä sitä nyt voisi syyttää? Ei, nyt muuten tajusinkin. Käytiin Marskin Majalla vohvelikahvilassa ja ahneuttani söin ihanan-ihanan suolaisen vuohenjuustotäytteisen vohvelin iltapäiväkahvin kanssa. Sen jälkeen en pystynyt koko päivänä syömään mitään. Keho antaa vastalauseen juuri silloin, kun itse et sitä ymmärrä tehdä! (en kadu mitään, muuten)

Luen Maaret Kallion kirjaa toivosta. Se on hieno kirja, antaa eväitä miettiä omia tuntemuksia ja niiden syitä. Jostain syystä se äskettäin kuitenkin teki minut todella surulliseksi. Juuri ehkä sen takia, että kirjan ansiosta pystyin analysoimaan tuntemiani tunteita. On paljon totta Kallion sanomassa siinä, että sinun pitää myös antaa itsesi pyytää apua ja hyväksyä toisten apu. Vahva saa olla mutta pitää hyväksyä myös että se ei aina ole tarpeen. Eri asia sitten se, miten Kallio kehottaa tutkimaan syitä ja myös miettimään niitä ennen kuin toimii. Viisasta puhetta!

Ja, pitää miettiä ja tarkastella niitä negatiivisia tunteita, joita sinulla itselläsi tai toisilla sinua kohtaan on. Tässä käsittääkseni olen jotenkuten kartalla. Mutta toisten apuun turvautumisesta on vähän kokemusta. Minulle on tarjottu apua ja ihanaa läsnäoloa. Olen sen takia selvinnyt isoista asioista. Mutta pyytää apua, en enää siihen ole pystynyt aikoihin.Ja toinenkin pointti: Miksi haluaisin rasittaa ystävää, joka ei kenties halua kohdata läheisesti? Minähän en päätä.

Se surullinen olo tulikin ehkä juuri siitä viisaudesta, mitä luin. Kallio puhuu paljon rakkaudesta, toisen ihmisen läheisyyden tärkeydestä, surusta, jota ei ole ilman rakkautta jne. Onhan minulla hyviä ystäviä. Olen terve ja perhekin voi hyvin. Yhtäkkiä sitä vain huomaa, että on jotenkin koko ajan elänyt siinä uskossa, että ollaan samanlaisessa yhteisymmärryksessä kuin kauan sitten.Että sama into ja hölmöily ja höpsöttely jatkuu. Sama uteliaisuus kaikkeen ja into sinne sun tänne.  Kun sitä ei kuulu, on pettynyt olo. Onko se pettymystä itseensä?

Nyt kun on aikaa ja vielä toistaiseksi mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista, käydä monissa paikoissa, toteuttaa pieniä unelmia. Sitten huomaakin yhtäkkiä, että on yksin niiden mahdollisuuksiensa kanssa. Muita ei kiinnosta, tai kiinnostus on ”ihan kiva” -tyylistä, vähän väkinäistä. Ymmärrän, että on esteitä, vaivoja, kolotuksia, väsymystä. Minullakin on. Mutta niitähän on aina, jokaisessa elämän vaiheessa?

Turhaa kitinäähän tämä on. Ei maailman tarvitse noudattaa minun toiveitani. Minä pääsen vielä moneen paikkaan enkä tarvitse sinne saattajaa. Ymmärrän olla kiitollinen tästä mahdollisuudesta, joka saattaa minä päivänä hyvänsä kadota. Mutta kovin yksinäiseltä tuntuu.

Kuin pisteeksi kaikelle, auton alle ruhjoontunutta oikeaa kättä alkoi vihloa silmittömästi juuri tänä yönä. Kuitenkin, olen onnekas, koska minulla vielä on pari hyvää ystävää, joille voisin kertoa kaiken. Onnen, ilon ja myös ison pettymyksen. Opettelen vain kertomaan?

Se on Lehmä koivun alla, kun kirjottaa

Tässä olen, koivun alla lounaisessa Suomessa! Kuuntelen yössä rantasipin hälytysääniä, västäräkkejä, tiltaltti veteli juuri huikean värssyn tuossa mantereen puolella, venäläista musiikkia, Trofimia ja muita, niitä on vähän vaikea arjessa kuunnella. Järvi on sileä ja silkkinen, ilta on valoa täynnä. Olen käynyt kylällä kaupassa, kävellyt kauniin kirkonmäen ja hautausmaan, vieraillut kirpparilla saaden kaksi kaunista lasimaljaa vitosella, trimmannut koirat (ei koskaan enää, hirveä homma!), puhunut lapsen kanssa tunnin puhelimessa, uinut, ottanut päiväunet ja lukenut paksua romaania.

Nythän se toteutuu. Heli Laaksosen runo, toive, jolle hymyilimme yli kymmenen vuotta sitten katsomossa Kruununhaassa, jossa Helillä oli esiintyminen. Emme hymyilleet huvittuneesti, vaan ainakin itse olin hurmaantunut paitsi kauniista kielestä, myös lempeästä ja kauniista kerronnasta, joka kertoi sen (ja tämän) päivän ahdistuksesta. Täällä ollaan, Heli! Saaressa, koivun alla, rantasipien ja lokkien lempeiden ja vähän toruvien silmäin alla.:

Lehm ja koiv
Mää tahro olla lehm koivu al.

Mää en tahro olla luav.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil.
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
Antakka mu olla lehm koivu al.
Viäkkä mu väsyne nahk
kamarim permanol, kakluni ette.

Heli Laaksonen (Pulu uis 2000)

Heipat täältä korvesta, toivoo Lehm koivu al!