Hiihtelyä ja rantahaikailuja

Hiihtelin, kikkailin itseni tänään rauhallisesti kirkonkylään. Keltainen mummopyörä tuntui raskaalta, ehkä siis olen lihonut muutaman kilon juhannusherkkujen ansiosta? Vesi kirkonkylän rannassa oli kuin linnunmaitoa, ei levää (vielä!). Kuivattelin tunnin ajan, luin kirjaa ja nautin. Mietin miten hienoa luksusta on että omassa kylässä on järvi, laituri, saaret, ja myös useita muita järviä. Olen monessa liemessä uinut, mitenköhän se suomalaisen luonne aina vain arvostaa uintia? Mieleen tietenkin ovat jääneet monet rannat ja lätäköt tai lutakot, joihin olen saanut itseni kastaa:

Simpeleen Koskenkulmalla oma pienviljelijätonttimme oli lähes rannalla: joessa käytiin uimassa ja mattopyykillä. Opin itsekseni uimaan virtaavassa jokivedessä. Minua ei varoiteltu hukkumisesta: yksin kävin alle kouluikäisenä joessa uimassa – ei aikuisilla ollut aikaa eikä tapana leikittää tai valvoa. Joissain asioissa, kuten tässäkin, nykyisin ollaan fiksumpia.

Muistan myös katkeruuden, kun serkullani (Marja) oli uimapuku. Olin ehkä 5-vuotias ja tein Hilda-äidille ultimaatumin: Jos en saa nyt uimapukua niin uin tällä leikkipuvulla (Leikkipuku = hellepuku 50-luvun malliin). Raju veto. Siitä Hilda varmaan säikähti, koska sain ehkä jo 2 vuoden päästä uikkarit.

Thessaloniki, Kreikka:


Hölmö maalaisturisti rannalla ilman mitään aurinkosuojaa

Elämäni ensimmäinen kosketus Välimereen. Ahmimme sydänystäväni Pirjon kanssa kauan kaivattua aurinkoa. Silloin ei neuvottu varomaan – ei ollut aurinkosuojia tai suosituksia! Paloimme komeasti punaisiksi, mutta eipä se haitannut! Aleksanteri Suuren perustamassa Thessalonikissa rakastuin kreikkalaiseen kulttuuriin (ja ehkä myös mieheen), maisemaan ja ruokaan. Se oli tynnyrissä kasvaneelle juuri lukioon kirjautuneelle karjalaistytölle maailman avautuminen! Ikuiseksi unenomaiseksi muistoksi jäi illallinen thessalonikilaisessa tavernassa kaupungin yläpuolella, paikallisella Akropoliilla (niin, se ei ole pelkästään Ateenan yksinoikeus!).


Dimitris

Voisin yhä haistaa ja maistaa paikan (minulla on Taverna Domnan yhteystiedot, vaikka todennäköisesti en enää pääse sinne uudestaan) tunnelman.

Söimme Pirjon, Dimitriksen ja Johnin kanssa tietenkin souvlakia, joimme retsinaa ja ouzoa. Samettisessa yössä tuijotimme merelle, jossa laivojen valot vilkkuivat. Olenko koskaan ollut niiiiiin onnellinen? Silti typerä höperö sielläkin ikävöi jotain suomalaista poikaystävää (, joka loppujen lopuksi osoittautui vallanhaluiseksi ääliöksi) mutta onneksi osasin kuitenkin painaa joka tuoksun, valon, äänen mieleen niin, että nytkin muistan! Pienessä ouzohiprakassa kompuroimme alas akropoliilta kaupunkiin, nauroimme vatsat kipeiksi hyville vitseillemme suomalais-kreikkalaiseen tyyliin, pojat saattoivat meidät kohteliaasti pieneen hotelliimme. Dimitris suuteli minua poskelle. Seuraavana päivänä vielä tehtiin Dimitriksen ohjaama näköalakierros Thessalonikissa, vain koska hän halusi näyttää. Missään vaiheessa ei ollut tuntua siitä, että olisi voinut vaikka flirttailla. (nyt kun ajattelen, kyllä kadun isosti!)

Järvi Pietarissa. Tai järvet. Venäläisen poikaystäväni kanssa kävin ”Järvillä”, en enää tiedä, onko kaupunginosaa olemassa. Siellä kuitenkin keskellä suurkaupunkia oli iso järvi ja uimaranta, jossa kävimme virkistäytymässä. Myös Kannaksella kävimme Volodjan ja Igorin kanssa (no tietenkin nämä nimet, puuttui vain Sergei) uimassa, elektrichkalla, eli täyteen ahdetulla paikallisjunalla eväinemme mummujen ja vallattoman nuorison seassa.

Muistan hyvän tunnelman, auringon. Igor piti kaveriani kädestä. Volodjan uskomattoman pitkissä silmäripsissä viivähti katseeni vähän liian kauan. Siitä saattoi seurata moni muukin uintireissu. Uimmehan yhdessä Pietarin keskustan puiston lammessa (kas, miten uimapuku unohtui?) sekä myös Pietari Paavalin linnoituksen edustalla keskellä (aamu)yötä ihan hirveässä vodkanosteessa, jota en halua yhtään tämän enempää muistella, vaikka toteankin jälkipolville miten mukavaa oli huolimatta karmeasta morkkiksesta, siis ei itse uinnista vaan ällöttävistä teinifritsuista, joita hellekesänä olikin kiva peitellä..

Karibian meri:
Kuuban matkamme kohdassa saaren eteläreuna ja edessä meri, jonka toisella puolella niin paljon – Nicaragua, Chile, Peru… sinne en ehkä koskaan ehdi, vaikka haluaisin. Mutta tämä ranta, jossa on vaikea hekumoida Karibiasta… Rauhallinen ja hiljainen.  Puhdas hiekka ja vesi varmasti asteiltaan noin 30. Yksin vietin koko päivän rannalla. Matkakavereina saksalainen nuoripari, joiden kanssa jaoin taksireissun (hengenvaarallinen jo sinänsä). Lueskelin Minna Canth -kirjaa, uin pieniä pyrähdyksiä, kävin elämäni kauheimmassa vessassa rantabaarissa, join kaksi olutta. En oikein osannut tajuta, missä olen. Okei, Kuuba isona käsitteenä oli ymmärettävä. Olin Kuubassa. Mutta että olen Karibian merellä, meren ääressä, en voinut käsittää, ihmettelin asiaa: minäkö, näin kaukana? Ja silti ihmiset olivat ihan samanlaisia kuin missä tahansa muualla.

Monta muutakin rantaa on jäänyt taakse. Ja toivon että niitä on myös edessä. En tavoittele tässä mitään kirjallista palkintoa, mutta  itselleni on tärkeä laittaa asioita muistiin. Odottakaas, kun pääsen kuumaan aiheeseen vireässä opiskeluelämässä. Sitä kannattaa odottaa, koska nyt jos koskaan olen kypsä kertomaan.