Vapaus – sisaruus – kesä

Täydellisesti tuntojani tulkitseva kuva alla. Salminen, se Pain in my Ass, osaa. Vaikka onkin laiskoista pummeista laiskimman (vs. Baloo-karhu Disneyn Viidakkokirjasta) kissani Salmisen esittämä. Kuitenkin elementit ovat kohdillaan:

Kesä, vihreys. Puutarha ja pihatyöt, kottikärryt (mikä maaginen kiinalainen keksintö, ainakin jotain, josta Kiinaa ei nyt voi syyttää!), rento olo, odottavat ruumiillista ponnistusta vaativat hommat – mutta toisaalta, kellahdetaampas selälleen ja naatitaan!

Tällainen päivä tänään siis. Työpaikalla hyvästelin työkoneen ja konttorin, tuhosin tiedostoja ja otin talteen, keitin kahvia viimeisen kerran (kuten aina, kaatamalla silmämäärällä purut suodattimeen), söin aamuleivän työkaverien (joita oli koronan vuoksi paikalla vain 2) kanssa.  Kymmenvuotinen urani Vasemmistoliitossa päättyi jo huhtikuun 1. päivänä, nyt konkreettisesti luovutin avaimet ja kohta lähtee hallinnastani moni tiedosto ja sovelluskin.

Mitäkö tunsin? En ihmeekseni paljonkaan.Viimeiset kolme vuotta olivat minulle isoa pettymystä ja tiukkaa itsensä hallintaa, koska työpaikan henkilöstöhallinto ja luottamushenkilötoiminta olivat hukassa. Onneksi sain työterveydestä ja myös työtovereiltani tukea. Nyt en enää ajattele muuta kuin että pahoittelen, miten vähän kaikki organisaatiot oikeastaan investoivat ihmisiin. Markkinointia ja viestintää (itse siihen koulutettuna tiedän), taloutta ja kaikenmaailmanprosesseja… Mutta se, miten persoona, joka kaikkensa haluaa antaa juuri tähän asiaan (mitä suurimmin puolueet, aateryhmät, yhdistykset jne.) oikeastaan vain jätetään oman onnensa nojaan. Mitä se enää minulle kuuluukaan, mutta te uudet kaikki: pitäkää varanne!

Nyt se on: vapaus! Hiippailin pihalla (omalla pihalla, minkä porvarin maailma minussa menettääkään, sanoisi Eeva Kilpi) auringon jo laskiessa. Syreenit, siniset ja valkoiset ihan vaahtosivat kukkaa. (tästä se varmaan tuo ilmaisu tulikin mieleen, Kaarlo Sarkian runossa sanotaan: ”Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet, pihan omanapuiden pilvet satoivat lunta…”) Olin niin väsynyt, kaupungissa kävelyyn (no ehkä tuo kantapään juoksurasitusvamma ja oikean käsivarren ruusutulehdus toivat jotain bonusta tähän ), meluun, autoihin. Vaikka niitä olin ihan oikeasti kaivannut, elämää ja ihmisiä. Ja kovasti myös määrättyjä työkavereita oli ollut ihan sairaan ikävä.

Mutta tämä oma piha! Oma rauha, oma kylä ja sen asukkaat, naapurit, mökkiystävät, lähiaitauksessa käyskentelevät lampaan ja lehmät. Ja että hyvänen aika, minun ei enää tarvitse lähteä leivän perään mihinkään. En saa potkuja töistä enkä kaljupäisten konsulttien tehtailemia keksittyjä varoituksia siitä, miten työt onkaan huonosti tehty (ihan lähipiirissä kokemuksia, kohta nämä varmaan esikoisromaanissa tai vain vaatimattomasti Ely:n valituksissa putkahtavat. Asianosaiset tietänevät odottaa 🙂 )

Elän paratiisissa. Kävelin juuri ulkona, mustarastas meluaa. Puutarhassa tuoksuu nyt jo auennut syreeni, ja jostain Pappilasta mieto lehmänlanta, ei mitenkään epämiellyttävä. Siili (meidän kesken Silanderi) haahuilee ruokakupilleen, jossa kissanruokaa ja vettä kohtuudella, sen varaan ei saa jäädä. Vähän huolestuttaa siilien kohtalo. Toissavuonna töllö naapuri (ei ihan lähi-, ei nimiä) toimitti useat meitä tässä mäessä ilahduttaneet siilit jonnekin toiseen kylään, koska typeryyksissään päätteli, että siili (siis SIILI) on tappanut kanat ja kai kananpojatkin). Eli siis teki eläinsuojelurikoksen. Siili riepunen varmasti haki lihaa kanahäkistä, johon varmaan juuri oli tunkenut supi tai joku muu, joka jaksaa repiä rautalankahäkin ja (luvalla sanoen) jo lahonneet kehykset pois tieltä, mutta siilihän ei käy kimppuun, ei ainakaan itseään 3 kertaa suuremman päälle. Unohdetaan se nyt, koska tulee paha mieli ajatellen ehkä siiliemolla jo syntyneitä vauvoja, jotka sitten ehkä kuolivat nälkään, kun emo heivattiin toiseen kylään. Ihminen, tyhmä sellainen, on tuhonnut ja tuhoaa runsaasti.

Siis siiliruuan jälkeen, kävelin pihalla. Pyjamassa. Kenellä maailmassa on tällaista onnea? Olenko itsekään tullut ajatelleeksi? Kun rakastat vaikka Pietarin tai Nykin ihanaa sekamelskaa, johon on niin uskomattoman ihana sukeltaa. Ja sitten toisaalla: kuuntelet mustarastasta tai satakieltä ja aivan musertavan silkkistä, päälle ja ympärille kietoutuvaa hiljaisuutta. Nuuhkit juuri auennutta kukkaa. Tai istut vain hämärässä, joka ei ole hämärää (koska hämärää on vain syksyllä tai sisällä) vaan erilaista valoa.

Olen ihan oikeasti onnellinen ihminen. Ja nyt se vasta alkaa tuntua. Minulla on ihanat lapset, ihana perhe, hyviä ystäviä, valtava määrä huikeita kokemuksia takana ja (näin uskon) myös edessä, unelmieni koti ja puutarha. Toivon mukaan saan jossain vaiheessa tavata pienen ihanuusvauvan, joka on minulle läheistä sukua…Minusta tulee siis mummo!

Ihminen valittaa. Terveydestä voikin valittaa, jos se pettää, ja etenkin jos se pettää oman toiminnan tuloksena (syö vaan makkaraa ja makaroonia, pullaa ja pikkuleipää…) niin sitten se valittaminen saattaa johtaa myös hyvään, muutokseen. En uskalla ottaa kantaa. Tarkoitus oli kuitenkin puuttua valittamiseen. Miksi pitää valittaa? Tässä Karjalainen tulkinta, karjalaisiahan pidetään niin maan perusteellisen positiivisena kansana, itselläni on kuitenkin tätä aika todellista sisäpiirin tietoa, joka onneksi on vain poikkeustapauksia:

”Mite voip olla näi ilma huono. Kuivaa on, kasvit kärsii, kaik on lotkas. Sattaa koko ajan, mättääntyy kaik. Hirvee tuuli, en piä, nyt männöö haravoituneetkii roskat mihi sattuu. Ain sattaa! Mite voip näi kuivaa ollakkaa! Viimeks vissii sotavuonna (mikä sota? Oisko 30-vuotinen…ihan täs sallaa. suom.huom.). Ja kun ei sitä lunta tult, ni nyt ne perennat on hukas! Ja on nii pimmiitä, ko lum ei valosta.  Ja voi herrajjestas, taas sitä lunta pukkaa, loppus jo sekkii, liukasta on ja kuka ne lumityötkii tekköö. Ja aurauksetkii maksaa! Tää on varmast sitä, ko tuonne avaruutee ammutaa kaikkii romuja, sielt ne sit sattaa tän Jokniemeekii ja ilmastonmuutosta tekköö, seki on jottai ihan keksittyy. Onhan näit lumettommii talvii olt, viimeks 1970, ja miul on alpumis 40-luvultkii kuva ko joulukuus on nurmi nii vihriä…

Ja nämä eivät ole keksittyjä repliikkejä, vaan totisinta tottaa. Niinpä. Keskellä kaiken tämän. Olen ihan oikeasti onnellinen.

PS/ Ai miksi otsikko on Vapaus, sisaruus, kesä? Pitäisikö sen siis muka olla Vapaus, Veljeys… ? No ihan kuule, mietipä joutessas sitä.