Koronaatiota

Nyt olemme siis kriisin sisällä. Koronavirus on rajoittanut elämäämme jo kohta kuukauden. Itse toteutamme sitä niin, että minä hoidan perheen ostokset (puolison karkaamisille savukeostoksille en voi mitään), lapsille soittelemme ja viestimme whatsappilla. Pelottaa välillä, usein unohtuu koko juttu. Pihalla touhuan ja suunnittelen kesää. Kesää, josta en tiedä, millainen se on. Olenko sairaalassa tai hengissä silloin?

Eläke napsahti tilille huhtikuun ensimmäisenä. Vaikka en joulun jälkeen juurikaan ole työpaikalla käynyt, tuntui nyt todella erilaiselta. Eläkeläinen? Mää vai? Ei voi olla totta! Eläkeläisethän ovat niitä harmaita vanhuksia, jotka lykkivät terveyssandaaleissaan rollaattoria ja pukeutuvat poplariin tai vähintään sifonkihuiviin. Itse hamusin juuri Pietarin reisua varten niittinahkatakin. No ei. Onneksi nykyisin asiat ovat toisin, vaikka tuo ”eläkeläinen” vieläkin vähän kaihertaa ja tuo outoja viestejä. Minulla on ihan tavallisia eläkeläistuttuja, jotka höperehtivät itseni lailla kaikesta uudesta ja innostuvat milloin mihinkin. Ainakin yksi esimerkki minulla on  ”vanhasta” ystävästä, josta on minulle esikuvaksi; pysyisinpä itse tällaisena, innostuneena ja positiivisena, tekisin koko ajan jotain, mitä tahansa mistä tykkään (neulo, ompele, istuta kukkia, tanssi, juokse…). Sitä koetan itseeni takoa.

Kuitenkin, olen pettynyt itseeni. En ole aina osannut olla kuten esikuvani. Kimmastun, suutun. Sanon asioita, joita kadun myöhemmin. Olen loukannut läheisiäni – olkoonkin, että sanani ovat totta, mutta ei niitä olisi tarvinnut sanoa. Siksi onkin niin absurdia miettiä anteeksipyyntöä: anteeksi että sanoin totuuden? Anteeksi, etten pitänyt itseeni kohdistunutta epäoikeudenmukaisuutta sisälläni, vaan oksensin sen ulos?

Mutta työt ovat nyt takana päin! Viimeiset kolme vuotta ovat olleet poikkeus koko työhistoriassa. Olen nauttinut kaikista työkomennuksistani. Eniten ensimmäisestä ”oikeasta”, tulkkina Perusyhtymässä, nykyisen vuorineuvoksen (tai joku neuvos…) Ilpo Kokkilan alaisena tärkeissä kauppaneuvotteluissa neuvostoliittolaisten kumppanien kanssa; tulkkina Rentto Oy:n jalkinetehtaalla; opinto-ohjaajana Lopen yläasteella (ihan painavinta settiä!), viestintäpäällikkönä Tieto Oyj:ssä rakentamassa personoitua asiakasintraa ja ulkoista internetsivustoa, ja vihdosta viimein: omaa ajatusmaailmaa edustavassa puolueessa moninaisissa tehtävissä. Niin paljon hyviä muistoja ja tovereita, kavereita.

Ikävä on sanoa, että jotkin viimeisimmistä vuosista toivat ison pettymyksen. Työnjohto oli hukassa eikä työsuojelu tai edes luottamushenkilötoiminta pelittänyt. Kiusaaminen ja valehtelu ajoivat itseni (ja huomasin myös työtovereideni elämän) tilaan, jossa jo aamulla töihin mennessä itketti. En vieläkään hyväksy sitä, että työnantaja ei tehnyt asialle mitään. Työsuojelun ja luottamushenkilön toiminta, ketähän sekin palveli?

Olen katsonut, miten törkeyksiin syyllistyneet tyypit ovat nyt hyvissä asemissa ja viroissa. Elämä ei ole oikeudenmukaista!

Nyt kuitenkin on kevät, kulkutaudista huolimatta. Persiljan ja rucolan siemenet ovat jo mullassa, tänään haen orvokkeja ruukkuun samalla kun noudan thairavintolasta sunnuntairuuat – Riihimäen Naa’s Thai Cuisine on arvostelujen mukaan Suomen parhaita; se on helppo uskoa. Aurinko paistaa ja melkein kaikki tulppaanit nousevat vauhdilla penkeistään, poisluettuna ne, jotka näköjään ovat päätyneet vakiovieraidemme, rusakkoparin suihin. Maaseudun iloja.