Kohti vappua

Taas päivä pulkassa. Sadetta ja mustarastaiden meteliä, tulppaanit nousevat sinnitellen, vaikka yöllä on taas luvassa pakkasta.

Tänään sain hoitoa jumittuneeseen niskaan. Hartiat eivät tykänneet siitä, että selasin ja kirjoitin, korjasin ja mietin tarkastuslautakunnan arviointikertomusta pitkälle lauantaiyöhön, vielä sunnuntai-illan ja maanantaina pidimme etäkokouksen netin kautta – siinäkin ergonomia hukassa, kun keittiön pöydän äärellä istun. Hyvä lautakunta meillä, työ sujuu leppoisasti, vaikka kaikkein parasta olisi olla kasvotusten, tietenkin. Mutta hyvin me vedettiin. Työtä riittää vielä runsaasti, joka viikko käydään vielä vuoden 2019 kuntavuotta läpi ennen kuin saamme luovuttaa arvioinnin kunnanvaltuustolle.

Aamulla juoksin sen tavanomaisen vitosen, joka tuntui ensimmäistä kertaa helpolta, ei tarvinnut kävellä. Talvivaatteet siirsin pois, sillä nyt on kevät jukopliut, vaikka räntää sataisikin.

Ruotsin toimintaa pandemiassa en käsitä. Suomalainen toimittaja kirjoitti Hesarissa kokemuksiaan, joista olen jo muutenkin kuullut. Ruotsalaisethan eivät halua pilata tunnelmaa. Kuolleista vanhuksista ei puhuta, sosiaalista välimatkaa ei noudateta, kaupungin puistoissa ja terasseilla toimitaan kuin mitään erikoista ei olisi meneillään. Näin toimittaja Hagert kirjoittaa:

”Ruotsalaiseen keskustelukulttuuriin ei kuulu suoranainen erimielisyyden esittäminen. Ruotsissa vallitsee samanmielisyyden vaade. Siihen kuuluu, että oma vastakkainen mielipide pitää pystyä esittämään niin, ettei se luo säröjä ilmapiiriin.

Käytännössä se tarkoittaa yhdenmukaisuuden pakkoa. Ruotsissa on tärkeää rakentaa harmoniaa ihmisten kesken. Siihen ei kuulu epämiellyttävien totuuksien kertominen. Koska korona on näkymätön, katseen kääntäminen on helppoa.

Tänä aikana se tarkoittaa sitä, ettei maan poikkeuksellista linjaa saa kritisoida. Ruotsissa ei ole ollut tapana kritisoida asekauppaa diktatuurien kanssa tai maan epäonnistunutta integraatiopolitiikkaa. ”

Ja vielä: ”Ruotsin koronapolitiikassa tiivistyy ruotsalaisten ekseptionalismi, eli ajatus maan ylivertaisuudesta muihin nähden. Vaikka muu maailma toimii koronan suhteen yhtenäisesti, Ruotsin ei tarvitse. Koska täällä koronatilastoissa ovat yliedustettuina ulkomailla syntyneet, on se vain vahvistanut ruotsalaisten käsitystä, ettei tauti vaikuta heihin kuin muihin.”

Myös suomalaisen sairaanhoitajan kirjoitus viikko sitten veti kylmät väreet selkään. Hoitaja sanoo, että Ruotsi on uhrannut vanhukset toimenpiteillään. Laumaimmuniteetin tavoittamiseksi ilmeisesti siis heikot (ja muuntaustaisetkin?) poistuminen vahvuudesta vahvistaa vain jäljelle jäävien mahdollisuuksia.

Talous edellä? Tämä ei ole se kansankoti, jonka olen kuvitellut. En haluaisi ajatella näin, mutta onko mukana ylimielisyyttä, herrakansan itsetietoisuutta ja pelkoa tunnustaa, ettei kaikkea ehkä ole hoidettu kuitenkaan loistavasti? Sieltä päin ei ole kovasti kuulunut sanomaa terveys ennen kaikkea, mutta voihan olla, ettei Suomen uutiskynnys ylity moisilla lausunnoilla.

Tutkimaan siis vaikka Dagens Nyheteriä, joka ilmeisemmin on asialinjalla ja kyseenalaistaa, Expressen ei sensaatiohakuisuudessaankaan ehkä niin paljon.

Vappusimat kuitenkin tehty, munkit tilattu. Vappuaamuna loppilaiset vasemmistopuolueiden edustajat viemme kunniatervehdyksen punaisten muistomerkille kirkonkylälle, pienellä joukolla ja ilman puheita. Toivotaan, että vappu sujuu rauhallisesti eikä korona tai muu ikävä saa valtaa vaan nautitaan rauhallisesta vapusta kotosalla, muistaen työn sankareita, kevättä ja ylioppilaita.

Valivalivali…

Näinä ankeina aikoina olen tehnyt huomioita, jotka eivät mairittele kohteitaan. Huomautan, että olen itsekin valittanut pienistä ja merkityksettömistä harmeista ja tehnyt sen ehkä vain keskustelun aloittamiseksi. Mutta nyt meillä on koleran kaltainen kulkutauti, poikkeustila, karanteeni, kuolemanpelkoa lietsova tautitilanne. Siitä huolimatta olen tyrmistyksellä huomioinut muutamia aika erikoisia valittajakategorioita. Todennäköisesti kuulun itse näistä vähän jokaiseen, mutta silti…

VANHAT SEDÄT

Noin seiskakymppiset miespuoliset. Kiristelevät suupieliään ja kuittailevat, että nää pikkulikat, ei hyvänen aika mitä osaamattomuutta, mitä ne muka nyt osaavat, eihän niillä ole mitään kokemusta! No ei olekaan. Kysyn vaan, onko Zyssellä tai Väyrysellä/Niinistöllä tai ikätovereillaan kokemusta pandemiasta. Mielestäni hallitus on ollut tilanteen tasalla ja tilanteessa on tullut yllätyksiä, joihin seiskakymppisetkään eivät olisi voineet varautua. Sedät, hold your horses!

KITISIJÄT

”No ai että, kun mun elämä meni sekaisin! Lapsia pitää vahtia, että tekevät kouluhommat. Kaupassa pitää käydä ja perheelle vielä ruokaa, vaikka itsellä netin kautta työt huutaa. Ja hitto, kun naapuri tuli vastaan ja oli 1.40 senti etäisyydellä. Ei sais! Kyllä ottaa pannuun. Miksei kukaan arvosta mun kärsimystä!” No voisun, olisiko isompia asioita, joista kehtaisit itkeä? Vastaan näille: onhan aina vaihtoehtoja. Esimerkiksi hengityskone. Repikää siitä.

YRITTÄJÄ

”No hitto, kun mä olen se tärkein lenkki kunnan taloudessa. Minua ei kuunnella eikä tulla ostamaan minulta tuotteita! Valtio ei kerta kaikkiaan sosialismihöyryissään tue tarpeeksi yrittäjää! Tai tukee vääriä yrittäjiä, prkl.” Vastaan: katso edellinen kappale.

OPPOSITIO

Mitä hittoa! Hauska kuulla, että siellä sitä kokemusta ja tietoa on, päinvastoin kuin hallituksessa. Koska sillä elvistellään. Nekin, joilla ei ole minkäänlaista hallitus- tai ministerikokemusta, ei nimiä. Olen kuitenkin iloinen, ettei meillä ole nyt hallitusta, jota vetää Sipilä tai Stubb. Ei tirautella kyyneliä eikä tehdä isoja performansseja tehdyistä toimenpiteistä. Mennään vaan rauhallisen asiallisesti tilanteen mukaan. Luotan ja kannustan.

SILITYS

Missä viipyy silitys? Kannustus ja myötäolo? En ole paljon, jonkun verran kyllä, huomannut. Itse saan silitystä tovereilta ja läheisiltä, mutta puutteessa olen. Toivoisin itse voivani antaa osani tähän. Olen vähän hukassa, mutta kosketus, halaus, vaikka virtuaalinenkin, pelastaa päivän.

 

Kevät tekee temppujaan

Mustarastas laulaa. Se laulaa lujaa. Viiltävä huilu läpäisee pään ja tekee olon levottomaksi. Minulla on koneen näytöllä keskeneräinen kunnan arviointikertomus. Se ei etene, koska kevät tekee temppujaan ja sekoittaa pään. Ajatukset ovat milloin missäkin, usein tulevaisuudessa, josta kukaan ei tiedä nyt. Miten lokakuun Kreetan vaellusmatkanikin käy?

Elämä on soljunut rauhalliseen rytmiin, jota en tunnista aikaisemmasta elämästäni. Viiden kilometrin juoksu viidesti viikossa aamuisin, oman ohjaajan tekemä treeniohjelma joka toinen päivä. Ruokaostokset torstaina tai perjantaina isosti, välillä paikallisen kaupan käynnit tarpeen tullen. Yrityksiä vahtia kotona asuvaa riskiryhmäläistä. Puutarhatöitä ja -suunnitelmia: ei koskaan ole ollut näin valmista tähän aikaan! Toisaalta, koskaan ei ole valmista mihinkään aikaan, joten suorittaja minussa itkee. Vähän kuitenkin.

Yllätän itseni päivittäin rakastamalla arkisia rutiineja. Ruuanlaittoa ja paikkojen siistinä pitämistä. Onhan se nautinto, kun niitä ei tarvitse tehdä kuolemanväsyneenä ja kiireessä, jossa luottamustoimet, oma liikuntaohjelma, vapaa-aika ja harrastukset kisaavat kortilla olevasta ajasta. Olenkohan menetetty kotiäiti? (no en, kaikki kunnia kotiäideille, se vasta vastuullista onkin)

Ikävöin lapsia ja olen heistä huolestunut, kuten varmasti todella moni muukin. Milloin tulee keväinen/kesäinen viikonloppu, jolloin saan nähdä taas heidät kaikki – ja myös ystävät, jotka ovat kesäisin usein läsnä? Äitienpäivä tai vappu se ei ainakaan ole. Eikä kai juhannuskaan? Nyt pitää vain säilyttää pää kylmänä ja olla iloinen terveydestä ja tästäkin rajoitetusta vapaudesta. Piha ja metsä ovat avoimia koko ajan.

 

Koronaatiota

Nyt olemme siis kriisin sisällä. Koronavirus on rajoittanut elämäämme jo kohta kuukauden. Itse toteutamme sitä niin, että minä hoidan perheen ostokset (puolison karkaamisille savukeostoksille en voi mitään), lapsille soittelemme ja viestimme whatsappilla. Pelottaa välillä, usein unohtuu koko juttu. Pihalla touhuan ja suunnittelen kesää. Kesää, josta en tiedä, millainen se on. Olenko sairaalassa tai hengissä silloin?

Eläke napsahti tilille huhtikuun ensimmäisenä. Vaikka en joulun jälkeen juurikaan ole työpaikalla käynyt, tuntui nyt todella erilaiselta. Eläkeläinen? Mää vai? Ei voi olla totta! Eläkeläisethän ovat niitä harmaita vanhuksia, jotka lykkivät terveyssandaaleissaan rollaattoria ja pukeutuvat poplariin tai vähintään sifonkihuiviin. Itse hamusin juuri Pietarin reisua varten niittinahkatakin. No ei. Onneksi nykyisin asiat ovat toisin, vaikka tuo ”eläkeläinen” vieläkin vähän kaihertaa ja tuo outoja viestejä. Minulla on ihan tavallisia eläkeläistuttuja, jotka höperehtivät itseni lailla kaikesta uudesta ja innostuvat milloin mihinkin. Ainakin yksi esimerkki minulla on  ”vanhasta” ystävästä, josta on minulle esikuvaksi; pysyisinpä itse tällaisena, innostuneena ja positiivisena, tekisin koko ajan jotain, mitä tahansa mistä tykkään (neulo, ompele, istuta kukkia, tanssi, juokse…). Sitä koetan itseeni takoa.

Kuitenkin, olen pettynyt itseeni. En ole aina osannut olla kuten esikuvani. Kimmastun, suutun. Sanon asioita, joita kadun myöhemmin. Olen loukannut läheisiäni – olkoonkin, että sanani ovat totta, mutta ei niitä olisi tarvinnut sanoa. Siksi onkin niin absurdia miettiä anteeksipyyntöä: anteeksi että sanoin totuuden? Anteeksi, etten pitänyt itseeni kohdistunutta epäoikeudenmukaisuutta sisälläni, vaan oksensin sen ulos?

Mutta työt ovat nyt takana päin! Viimeiset kolme vuotta ovat olleet poikkeus koko työhistoriassa. Olen nauttinut kaikista työkomennuksistani. Eniten ensimmäisestä ”oikeasta”, tulkkina Perusyhtymässä, nykyisen vuorineuvoksen (tai joku neuvos…) Ilpo Kokkilan alaisena tärkeissä kauppaneuvotteluissa neuvostoliittolaisten kumppanien kanssa; tulkkina Rentto Oy:n jalkinetehtaalla; opinto-ohjaajana Lopen yläasteella (ihan painavinta settiä!), viestintäpäällikkönä Tieto Oyj:ssä rakentamassa personoitua asiakasintraa ja ulkoista internetsivustoa, ja vihdosta viimein: omaa ajatusmaailmaa edustavassa puolueessa moninaisissa tehtävissä. Niin paljon hyviä muistoja ja tovereita, kavereita.

Ikävä on sanoa, että jotkin viimeisimmistä vuosista toivat ison pettymyksen. Työnjohto oli hukassa eikä työsuojelu tai edes luottamushenkilötoiminta pelittänyt. Kiusaaminen ja valehtelu ajoivat itseni (ja huomasin myös työtovereideni elämän) tilaan, jossa jo aamulla töihin mennessä itketti. En vieläkään hyväksy sitä, että työnantaja ei tehnyt asialle mitään. Työsuojelun ja luottamushenkilön toiminta, ketähän sekin palveli?

Olen katsonut, miten törkeyksiin syyllistyneet tyypit ovat nyt hyvissä asemissa ja viroissa. Elämä ei ole oikeudenmukaista!

Nyt kuitenkin on kevät, kulkutaudista huolimatta. Persiljan ja rucolan siemenet ovat jo mullassa, tänään haen orvokkeja ruukkuun samalla kun noudan thairavintolasta sunnuntairuuat – Riihimäen Naa’s Thai Cuisine on arvostelujen mukaan Suomen parhaita; se on helppo uskoa. Aurinko paistaa ja melkein kaikki tulppaanit nousevat vauhdilla penkeistään, poisluettuna ne, jotka näköjään ovat päätyneet vakiovieraidemme, rusakkoparin suihin. Maaseudun iloja.