Helmikuun aurinkoa ja painajaisia

Kiss ja Riitu tarkkailevat: tuolla kelpaa juosta!

Tänään 4 kilometrin lenkki kovilla (ja auringon edettyä korkeammalle jo upottavillakin) hangilla ja pääkalloliukkailla pikkuteillä. Kiss kaahotti samassa ajassa ilmeisesti kolminkertaisen kilometrimäärän: niin innostunut stadilaiskoira on tilasta juosta, nuuskia, kaivaa, juosta, juosta… Nyt tyttöjä väsyttää ja sen verran itseänikin, että en vielä ole kypsynyt ajatukselle lähteä salille. Joka päivä tällä viikolla olen käynyt, paitsi keskiviikkona, joka meni kokoustamiseen ja hyvinvointiseminaariin sekä tiistaina, jolloin oli tanssitunti illalla.

Pakko tässä on yrittää kuntoa kohottaa. Kormun Kymppi on huhtikuun lopussa ja Naisten kymppi siitä kuukauden päässä. Puoli tuntia juoksua salimatolla nyt aluksi ainakin viikonloppuisin, tällä ja viime viikolla tosin viidesti, pitäisi saada kestävyyttä. Pikku hiljaa lisään minuutteja, nopeuttakin. Ja sitten kun tiet sulavat, alkaa haasteellisempi maantiejuoksu nousuineen, laskuineen ja kuoppineen. Mittanauha tai vaaka eivät ole juuri palkinneet, mutta olo on muuten  melko hyvä, siis fyysisesti.

Painajaisia riittää. Yhtenä yönä olin Isisin vankina ja minut uhattiin polttaa elävältä. Toisena yönä sekkailin Pariisissa perheen kanssa, lentokoneesta lähes myöhästyneenä, pakeninhan mutkittelevia katuja pitkin asemiehiä. Viime yönä sen sijaan tapasin ensimmäisen poikaystäväni noin sadan vuoden takaa; hän ei ollut vanhentunut, mutta eronnut unessa juuri ja haikaili vielä perääni, niin kuin minäkin hänen. Ja viimeaikaisissa unissa jo kymmeniä kertoja toistunut kaava myös näyttäytyi: olen vieraassa kaupungissa, tai tutussa, ajan autolla ja on kiire, en löydä oikein perille ja oikotietkin vievät umpikujiin tai vaarallisille korkeille paikoille tai ahtaisiin tunneleihin. Näistä unista on aina helpottavaa herätä vaikka kolmelta aamuyöstä. Mikäli ei ala analysoimaan unta heti herättyään (siitä ei loppua tule) tai uni ei heti uudelleen nukahtamisen jälkeen jatku siitä mihin loppui (tätä tapahtuu lähes joka toisessa tapauksessa).

Mitähän tämä kertoo mielentilasta? Ei mitään hyvää varmaan.

Luin Elizabeth Gilbertin kirjan Eat – Pray – Love. Katsoin myös elokuvan, joka ei ollut kirjan tasolla, vaikka muuten miellyttävää katsomista. Siitä löytyy hyviä ajatuksia, onhan se kertomus naisesta, joka etsi omaa tietään ja vapautta ja onnea.

”Mieleeni tulee eräs guruni opetus, joka liittyy onneen. Hän sanoo, että ihmiset tuntuvat yleismaailmallisesti ajattelevan, että onni syntyy jostakin onnellisesta sattumasta, jostakin sellaisesta joka tulee ehkä jostakin ylhäältä aivan kuin kaunis ilma, jos sattuu olemaan riittävän onnekas. Mutta ei onni niin toimi. Onni on henkilökohtaisen ponnistelun tulosta. Sen vuoksi on taisteltava ja pantava itsensä likoon. Se vaatii sinnikkyyttä ja toisinaan sen vuoksi on jopa matkustettaava toiselle puolelle maailmaa. Oman onnensa toteutumiseen on osallistuttava lakkaamatta. Ja kun on saanut onnesta kiinni, eti pidä jäädä lepäämään laakereilleen, on ponnisteltava tosissaaan uidakseen ikuisesti ylös onnen virtaa ja pysyäkseen pinnalla.” Ja: ”… elämän aikana kannattaa mieluummin mennä ylös päin, kulkea onnellisten paikkojen läpi, sillä taivas ja helvetti – määränpäät – ovat joka tapauksessa yksi ja sama.” (Elizabeth Gilbert)

Näin sen on oltava. Onnea pitää etsiä, ja siitä pitää kiinni.