Synttäririemua ja maalaismarkkinoita

Syntymäpäivää vietin riemukkaasti: ensin etäpäivää kotona ja sitten valtuuston talousseminaaria lähes 21:een illalla. Aikamoista juhlaa! Talousnumerot eivät välttämättä olleet ihan sellaisia lahjoja, joita olisin halunnut – tai kukaan kuulijoista olisi halunnut – kuulla. Luvassa on vielä valtaisaa vääntöä ennen kuin kunnan budjetti on kuosissa. Missään tapauksessa en pysty hyväksymään palvelutason laskua, etenkin kun nyt jo olemme kiikun kaakun kotipalveluissa, lastensuojelussa ja laitoshoidossa.

Tänään ihana lauantaiaamu… Ei pitkään nukkumista, ei salitreeniä. Kahdeksalta aamulla Lopen torille Maalaismarkkinoille. Eilisen illan leivoin uudella helpolla reseptillä banaanikakkua.

Olipas menestys. Vasemmistoliiton teltalle sitä tultiin ihan kyselemään! Ja mielestäni se oli hyvää. Lopen Vasemmisto siis taas tempaisi torilla, pienen mutta sinnikkään joukon voimin. Teltta pystyyn, kahvit termariin ja arvat myyntiin. Kauppa kävi, mutta hyytävän kylmää oli! Aamulla -6 astetta! Onneksi aurinko lämmitti, sekä myös Sirkan tuoma sähkölämmitin.

Oli mukavaa. Toverillista ja raikasta ulkoilla ja jutella kuntalaisten kanssa. Kuten aina, lähteminen on vaikeaa, mutta sitten kun torille pääsee, on niin hienoa. Ja sieltä palaan aina voimaantuneena. Tänään ehdin vielä ulkona nyhtää suojaan paleltumiselta monta pelargoniaa ja siivota vähän paikkoja. Tomaatteja tuli valtavasti, kaikkia emme saaneet suojaan. Vielä on noin 100 kukkasipulia istuttamatta…

Luin Riikka Pulkkisen Lasten planeetta -romaanin. Miten se olikaan viisas, ja toisaalta ihmetyttävän erilainen maailma kuin itsellä on: se tuska perheen hajoamisesta, mitä en tässä iässä enää edes tunnistanut. Toisaalta tunnistin syyt eroon: ihmisen kaipuun omaan elämään, tilaan, vapauteen ja toisen ymmärrykseen siitä, että minulla on oma elämä. Pysäyttävää. Joitan kappaleita halusin oikeasti säilyttää ja pohtia. Tässä kaksi, joista tunnistan itseni ja omat toiveeni ja kaipuuni, jopa ihan yksi-yhteen paikoin:

”Hyvä on: Kukaan ei rakasta minua niin kuin toivoin. Kukaan ei käy minun kanssani ajassa käsi kädessä ja jaa samoja merkityksiä kuin minä, sillä sellaista rakkautta ei ole olemassa. Sellaisen rakkauden kaipuu on minun puutteeni, yksin oma puutteeni elämässä…”

Ja: ”Oikeasti, radikaaleintahan on säilyttää nauru, leikki, ja epäkyynisyys elämän kaikkein viheliäisimpien tuntien puristuksessa. Kaiken sohjon ja paskan keskellä, syöpähoitojen, noroviruksen ja yt-neuvottelujen ja unettomuuden keskellä.”

 

Viimeinen kesäilta

Oma koti onneni

Tänään se siis Ilmatieteen laitoksen mukaan oli: viimeinen kesäinen ilta. Kylläpä olikin. Kesäinen. Vaikka väsytti jo ennestään, juoksin työpäivän jälkeen koirien kanssa lenkin. Lämmin ja navakka tuuli sai koirat ihan hassuiksi. Juoksivat lenkin jälkeenkin ympyrää hulluina ja uusi lelu, agilitytunneli, oli myös jo melkein tuttu: siitä juoksutin heitä muutaman kerran edestakaisin. Ehkä jo ensi viikolla osataan tämä temppu kunnolla.

Kuu paistoi utuisesti pilviverhon takaa ja yhä vielä oranssit krassit hehkuivat. Sytytettiin grilliin tuli ja nautittiin illasta ja pihan valoista ja keittiön ikkunasta loistavasta kodikkaasta näkymästä. Että rakastan tätä taloa ja pihaa! Tänne on niin hyvä tulla ja tietää muualla kulkiessa, että täällä on rauhaa.

Grilli kuumana

Ihana kesäkeidas

Kuu koulun yllä

Kohta hämärää puutarhassa

Tomaatit – hyvä aurinkosuoja

Etsi kuvasta musta koira 🙂

Huomenna lauantai ja myrskyä luvataan. Mitenköhän käy? Toisaalta syksyä jo vähän odottelen, sillä syksy saa minut energiseksi ja innokkaaksi.

Tänään oli musta päivä naisten asemassa Suomen eduskunnassa. Huippupolitiikan huiput äänestivät Soinin epäluottamuslausetta vastaan. Eli naisten asemaa ylimielisesti hyljeksinyt ja kannallaan kehuskellut ulkoministeri sai luottamuksen, vaikka lausunnoillaan selkeäst halveksi naisten oikeuksia. Koska hallituksen piti pysyä pystyssä ja koska hallitusta pönkittivät myös naisedustajat, joiden olisi luullut puolustavan oman sukupuolensa ja tasa-arvon oikeuksia, kääntyivät oman puolueen (lue=oman puolueen miesten) ”konsensukseen”. Jessus, miten yhä vähemmän arvostan…

Kun nyt feministisen puoleni päästin irti, niin toteanpa vielä sen, että yhä selkeämmin politiikassa toimineena näen sovinismia joka puolella. Näen sitä, miten parisuhteessa monesti nainen kantaa kodinhoidon ja lasten asioiden järjestämisen rinnalla myös nykyisin suuren taloudellisen vastuun, talouden organisoinnin ja suunnittelun. Ehkä usein myös koska eroaminen käy voimille: ei voi vain lähteä, niin kuin monesti mies tekee ja on varma, että toinen kyllä hoitaa asiat ja lapset.  Tiedän tosielämän kertomuksia siitä, että kun ei enää jaksa olla parisuhteessa, ei jaksa erotakaan, koska voimat ovat jo menneet siihen parisuhteeseen, vastuun kantamiseen yksin, suunnitteluun. Miksi on näin? Mikä tekee joistain miehistä esikouluikäisen kaltaisia lapsia, jotka vain antavat mennä ja menevät itse, kun siltä tuntuu.

Näitä kertomuksia kuunnellessa ja tosielämää katsoessa on tullut yhä enemmän varmaksi siitä, että avioliitto ei ole enää nykyaikaa. Ennen se turvasi naisen ja lapsen talouden, mutta samalla jätti heidät epätasa-arvoisiksi päätöksissä. Nykyisin taas tasa-arvo on erotilanteessa lain mukaan suojattu, mutta kuka säätelee liiton aikaista elämää?

Tässä tulee ihan mieleen se sodanjälkeinen aika, kun kylmiä tiloja raivattiin. Katsoimme juuri eilen ennakkonäytöksenä Markku Pölösen aivan upean elokuvan Oma maa. Se oli kuvausta sodanjälkeisestä ajasta, jolloin valtio antoi sodasta tulleille oman tontin (raivaamattoman tilan, usein umpimetsän) ja sen perhe sitten raivasi itselleen kovalla työllä ilman sen kummempia avustuksia, joita ei kaikille aina riittänyt. Siinä sitä näki miten suomalainen nainen oli ja on vahva, sodasta tulleet ja siinä rampautuneet miehet ja hevosetkin hoidettiin samalla sinnikkyydellä kuin nykyäänkin. Kuten Tarja Halonen sanoi: suomalainen nainen vain tekee asiat, jaksoi tai ei, koska jonkun ne on tehtävä.

Nyt loppui paasaus 🙂

Dyyneillä

”Ibland behöver man en öde ö,
sand att sila,
vatten att prata till.
Och då kan Fredag komma och
lägga fotspår i stranden.” (Elmer Diktonius)

Ihan paras loma! Olen nyt toiseksi viimeistä päivää kuntoutus- ja työhyvinvointijaksolla Porin Yyterissä. Aurinko on hellinyt, meri ikkunan edessä, yöllä kuuluu aaltojen tasainen ääni sisälle asti. Kuntoa on testattu (UKK-kävelytesti ja lihaskuntomittaukset) ja kohotettu monin eri tavoin. Vaikka päivittäin ei ole kuin pari kolme järjestettyä settiä, olen silti ollut välillä pulassa, mitä kaikkea ehtii. Kas kun mitään ei haluaisi jättää väliin!


Aivan vieressä idyllinen Fatijärvi


Päivällisen jälkeen ei malta mennä sisälle – iltakahvit syysauringossa!

Eilen vesijuoksutreeni aamulla, sitten luontolenkkiä lähimaastossa, päiväuinti meressä… Loikoilin jopa sannikossa dyynin tuulensuojassa ja lueskelin; oli aivan kesä – syyskuun neljäs!


Voiko ihanampaa enää olla?

Tänään aamusta taas altaaseen vesijuoksemaan ja aamupalan jälkeen todella kiinnostava ja koukuttava kiinalainen aamuvoimisteluohjaus. Tai ji -voimistelu tuntui oikeasti toimivan enkä epäile miljoonien kiinalaisten olevan väärässä siinä, että se pitää kunnon ja mielen tasapainossa. (Ohjaajamme oli eläkeikäinen nainen, harrastanut kolmisenkymmentä vuotta tai ji:tä. Pieni, jäntevä ja iloinen ihminen. Ja terve.)


Treenirinne

Yllä muuten huippu-urheilijoiden käyttämä treenimäki dyyneillä. Aika suoritus juosta pehmeässä hiekassa mäki ylös ja vielä alas. Oikeat urheilijat tekevät sen monta kertaa. Itse en pystynyt juoksemaan viettävässä hiekassa kertaakaan – antauduin vain kömpimään ylös.

Tärkeintä lomalla kuitenkin on ollut unohtaminen. Olen aktiivisesti unohtanut työt ja tulevan talven. Toisinaan en edes muista, että kotonakin odottaa hoivattavia, karvaisia ja karvattomia, puutarhaa ja sisustusideoita sekä miniatyyriprojektit. Ei tarvitse tehdä mitään. Ja silti on tekemistä, itsensä kanssa olemista ja lepäämistä (no, ehkei 13 km:n liikkuminen päivässä plus kuntosalit ja uinnit varsinaista lepoa ehkä ole) kaiket päivät.

Meitä on täällä noin parinkymmenen sekalainen ryhmä samassa ohjelmassa. Joka puolelta maata, kaikenikäisiä. Kuuleepa tuossa karjalanmurretta, pohojalaasta, turkkuu ja pori, tamperettakin nääs. Aivan huikeita tyyppejä kaikki, jopas sattuikin hyvin!

Ei täällä koko ajan olla hiki päässä kuntoiltu. Tiistai-iltana laulettiin karaokea ja rokattiin vielä lopuksi tanssilattialla (liikuntaa!. Muodostimme myös yhteiskuoron ja lauloimme yhden kappaleen porukalla. Kaksi kipaletta vedin itsekin ja siinä sivussa kaksi drinksua. Aikaisin nukkumaan – ettei aamulla vain mitään jää väliin.

Ruokaa on vähän liiankin tiuhaan tahtiin, ja se on hyvää. Eli haaveet kilojen menetyksestä eivät ehkä toteudu.

Tämä Yyterin seutu on harvinaisen kaunista. Sileää hiekkarantaa n. 6 kilometriä. Rannasta vähän sisämaahan valtavia hiekkadyynejä, ylös ja alas risteileviä metsäpolkuja, merivehnää ja mäntyjä. Iltaisin näkyy paljon vesilintuja, sorsia, joutsenia. Tänne olisi hienoa tulla uudelleen, varata vaikka mökki tuosta vierestä ruskan aikaan tai talvellakin. Nyt on taas yksi upea paikka  tarkistettu ja todettu että uusinta ei olisi pahitteeksi. Palaan tänne!