Koira, tai se kissa, rakkaus

Niin paljon tunnen ihmisiä, jotka sanovat ”ei koira”, ”ei kissa”. Kysellään medioissa, oletko koira- vai kissaihminen.

En ole ikinä ymmärtänyt tuota. Ei voi mielestäni olla eläinystävä, jos on vain koiraystävä, tai kissafani. Tässä kaikessa on kuitenkin mielestäni kyse suhteesta luontoon. Susien, karhujen ja ahmojen vainoaminen on samaa vihaa, pelkoa, rasismia: pidän tästä, mutta en tuosta.

Olen niin surullinen esimerkiksi omassa pihapiirissä tapahtueesta tragediasta: pienet syyttömät siilit kuljetettiin jonnekin pois, koska – no, en tiedä mikä oli oikeastisyy, kuulemma olivat käyneet kanojen kimppuun. (Siili on hyönteissyöjä, rakastaa haaskoja ja on mielissään tavatessaan raatoja). Nyt itkin oikeasti viime kesänä meidän siilien ja niiden kenties hoitamatta jääneiden poikasten kohtaloita. Miksi ihmiset ovat näin pahoja? Miksi? Miksi he eivät ajattele luonnon luomia?

Piti kertoa siitä koirasta, ja kissasta. Tänään huomasin oikeasti, miten minua rakastetaan. Pörräsin ympäri pihaa, aurinko paistoi. Pieni höpsö koirani seuraili silmillään liikkeitäni. Kun seisahduin tauolle terassille, hän lukittautui viereiselle tuolille. Kaikista rakkaudenosoituksista, joita ikinä olen saanut, oli ihanin se, että Riitu-koira katsoi silmiin ja nuolaisi ystävällisesti kättäni. (myöhemmin, intiimisti, näitä nuolaisuja tuli kymmenittäin!)

Ja se kauhea kissa! Minä sitä yhä rakastan, vaikka sen jäljiltä löytyy murhamerkkejä. Kun se naukuu haikeasti seuraa ja sitten rakkahasti köllähtää vatsan päälle silmät täynnä hellyyttä… Nih. Unohtuu kaikki, crocksien tuhoaminen pureskelulla, lintujen ja oravien murhaaminen, nilkkaani puremiset…