Downshiftaamista

Pakon edessä tässä yritän ladata akkuja, rauhautua, levätä. Vaikeata on. Maaliskuu ikävine aurinkoineen, kaiken paljastavine valoineen. Ahdistusta ovat helpottaneet ystävät. Olen saanut voimia Turussa käydessäni viisaalta ystävältä, puhelimessa ja kasvotusten monelta muulta. Kun tarkkaan tutkailee, huomaa, että oikeastaan onkin onnellinen: on paljon ihmisiä, jotka ilmeisesti välittävät. Sitä on niin vaikea muistaa. Tässä paljastavassa valossa.

Yhtenä päivänä tulin onnelliseksi, kun pelastin hengen. Sinitiainen lensi keittiön ikkunaan ja tupsahti hankeen. Silloin oli hyytävä pakkaspäivä. Pikkuinen istui lumessa, silmät kiinni, nokka avautui auki, kiinni, auki. Tajusin, ettei pakkasessa tämä kaveri selviä. Lapasten sisällä hänet pelastin lämpimään kylppäriin pyyheliinan päälle. Vähän silittelin ja hieroin, mikään raaja ei tuntunut murtuneen. Puolen tunnin päästä kaveri lenteli jo rohkeana pesuhuoneessa, mutta yhä oli  vähän sekaisin, koska suostui siihen, että poimin hänet kämmeneen. Ovi auki ja siitä vapauteen! Tämä pelastusoperaatio tehtiin huippusalaisena, sillä katti Salminen oli oven takana: ei hokannut eikä haistanut mitään.

Vietimme aika kivat puolison 70-vuotissynttärit. Pienellä porukalla, kakkua, lohipiirakkaa, skumppaa, kahvia, konjakkia. Paremmin paneuduimme perheen kanssa syntymäpäivälahjan muodossa: roudasimme koko poppoon, kaikki lapset ja puolisot Marskin majalle marsalkan illallista syömään ja kuulemaan entisen lahtarikenraalin pöytätavoista ja mieliruuista. Ruoka oli ensiluokkaista, myös palvelu. Olimmekin ainoat ravintolassa, joten ihana privaattipalvelu toimi ja tunnelma oli niin kotoisa. Vanhin lapsista, Ismo, sai luvan toimittaa marsalkan roolia ja vahtia, että pöytätavat tulevat noudatetuiksi: ei kyynärpäitä pöydälle, ei vessaan tai tupakille ennen kahvia, ei työasioista puhumista. Ihan ei nappiin mennyt, mutta melkein.

Iloisissa tunnelmissa: vasemmalla Rautiaisen pojat Paavo, Jaakko, Jussi, Ismo, Aleksi ja Lassi. Ja oikealla Dan, Saara, Riina, minä, Saara, Mia.


Tässä lähdössä juhliin. Hitto miten mummolta sitä jo näyttääkään!

Olihan kerrankin harvinainen tilaisuus saada lähiperhe kokoon. Minusta ilta oli mukava, päivänsankari liikuttui ja Majan herrojen kertomukset Marskista ja heidän huolenpitonsa oli ihan huippua. Suosittelen kokemaan Marskin perinneillallisen joskus: ruoka on niiiin hyvää ja palvelu ensiluokkaista.

Juttelimme Jussi-gaalasta, Louhimiehestä, #metoo-kampanjasta. Yhä edelleenkään moni ei asian syvintä olemusta ymmärrä. Kuten Minna Canth jo aikoinaan sanoi: naiskysymys ei ole vain naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys. Tässä Louhimies-asia ei ole mikään sukupuoliasia vaan ihmisoikeusasia. Hyvin ohjaaja homman hoiti gaalassa, ei kai hänellä ollut oikein muita mahdollisuuksia. Eikä kukaan kiistä hänen ansioitaan. Nyt kuitenkin kaikki väheksyntä ja itsestäänselvyytenä pidetty naureskelu sai niin suurta julkisuutta ettei sitä enää voi sivuuttaa. Kiitos rohkeat naiset.

Tänään tietenkin vähän hiljaisempi päivä, dagen efter. Aurinko paistoi, paljasti tiet ja sotki koiralenkin kuraan. Miksi en voi välttyä tältä negatiivisuudelta! Kävimme elokuvissa. Suomen hauskin mies oli omaa luokkaansa. En ole kyllä nähnyt yhtään huonoa esitystä, jossa Martti Suosalo olisi esiintynyt. Ei tämäkään pettänyt. Etenkin kun perustui tositapahtumiin, elokuva sai kylmät väreet selkäpiihin. Juuri kun olin lukenut Anneli Kankaan Veriruusut ja vasta aloitin saman kirjailijan Lahtarit, tämä sisällissodan mielettömyys tunkee nyt joka raosta. Eniten ihmetyttää, että joku historian kieltää tai joku ei halua sitä avattavan. Suurin parannus näihin kamaluuksiin olisi juuri siinä, että asiat paljastetaan, selvitetään ja puhutaan.