Kylmää ja kylmää

Kaunista on! Haaveet juoksemisesta 20 asteen pakkasessa vasta kehitysasteella. Enemmän olen panostanut tuohon sisäjuoksuun eri nopeuksilla ja eri kaltevuuksilla juoksumatolla. Kyllähän siinäkin hengästyy.

Huono onni on myötä koko ajan. Niin, ensin hajoaa pyykkikuivuri, sitten astianpesukoneen suihkupää, sitten mikro lakkaa toimimasta, joska sulkijavipu katkeaa tarttuessaan paidan hihaan. Auton hajoamisen joulukuun alussa ja siitä aiheutuneet jatkojutut sisältäen uuden auton hankkimisen – nehän jo melkein unohdin. Mutta toissa päivänä sitten puhelin, rakas Kuubat ja Italiat kolunnut Samsung putosi kuntosalin toisen kerroksen kaiteelta alas… Eihän se sitä enää kestänyt, joten sinne jäivät puhelimeen osa kuvista, joita en ollut tallentanut (no ei paljon) ja sitten vain taas puhelinkauppaan ja kaikki alusta. Ei jaksaisi.

Nyt pitää keskittyä kuitenkin huomiseen. Aamulla hakemaan auktorisoitua latvian käännöstä valtakirjasta asianajajalle Riikaan, sitten notaarille todistuttamaan allekirjoitusta oikeaksi, sitten valmistautumaan ensimmäiseen tarkastuslautakunnan kokouksen vetämiseen. Pakko jaksaa, tämäkin taas.

Kuopus kävi kylässä. Äidin onnea, kun sai syöttää, juottaa ja varustaa taas kotimatkalle, mukaan evästä, pakasteita ja vähän taskurahaa. Opiskeluelämän taas aloittaneella ei liikoja varoja huvituksiin ole. Itse  muistan Tampereen opiskelukämpässä, miten illalliseksi keitetty kaurapuuro sai kyytiä roskikseen, kun kotoa oli tullut paketti. Sitä kämppiksen kanssa revittiin innoissamme (ja nälissämme) auki. Kylläpä karjalanpiirakat ja muut herkut tekivät kauppansa, kun oli taas viimeiset viikot ennen opintolainan nostoa elänyt viilillä ja maksamakkaralla. Mutta ihailtavaa on, että koulun penkki taas kutsui kuopusta vielä uuteen ammattiin ja eteenpäin meno kiinnostaa. Se helpottaa omaa oloa, kun jälkikasvulla on ainakin omasta mielestäni keskimääräistä paremmin asiat. Huolihan niistä aina on.

Blinchiki, blinchiki!

Näin se oli muinoin Leningradissa: blinchikit (= pikkublinit) syötiin asuntolan naapurissa Sadovajalla, pikkublinejä smetanan tai jauhelihan tai sipulin kanssa. Venäläismummut tilasivat lisukkeena smetanaa lasillisen ja lusikoivat sen iloisesti paljaaltaan parempiin suihin. Me tuijotimme tyrmistyneinä, mutta maisteltuamme smetanaa, emme enää ihmetelleet.

Tänään kuitenkin ihan ite tekemiä tattariblinejä nuorison seurassa.

Joulun jälkeen en ole kyllä syönyt kertaakaan näin tuhdisti. Kaksi bliniä mäteineen, katkarapu- ja suolakurkkutäytteineen pistivät kyllä ohjelmani sekaisin, samoin myös skumppa ja jälkiruoaksi tekemäni luumukiisseli kanelikerman kera… Kerrankos sitä, ja jos haluaa kunnolla, niin kaikki kehiin!


Vävypoika ja appiukko jäillä


Mr & Ms Smith mäenlaskussa liukureineen

Mukavaa oli. Pitkästä aikaa sain esikoisen miehineen kylään. Suunniteltiin kesää ja Pietarin reissua, puhuttiin heidän tulevasta Arfikan matkastaan. Olen onnellinen, että lapset ovat avarakatseisia ja ottavat rohkeasti haasteita vastaan. Lapsista on koko ajan huoli, mutta ei kuitenkaan ahdistus. Järkevämpiä ja fiksumpia ovat kuin omat vanhempansa aikoinaan. Vaikka kuka nyt nuoruudessaan on ihan fiksu? Ja jos on, niin miten oppii jatkossa fiksuuden?

Katselin Arto Nybergiä, jossa vieraana tänään Lauri Törhönen. Voi voi Lauria. Maailma on niin kavala, pikkupikku Lauri. Olisi varmasti ollut parempi vain jäädä kotiin kuin mennä sönköttämään Nybergiin. Kun seksuaalista häirintää ei oikeastaan sen tekijä voi mitenkään enää poistaa historiasta, vaikka kuinka haluaisi.

Salminen, meidän ikioma kissapeto

Tämä kissa se on täynnänsä itsetuntoa, kaiken kahdeksan painokilonsa verran. Ihailen sitä. Samaan pyritään!

Viikolla tapahtunut kivoja asioita. Kävin entisen työkaverin (kirjoitin ensin ”vanhan”, mutta ei, vanha ei ole oikea sana!) kanssa lounaalla. Muisteltiin työtä pörssiyhtiössä, ihmisiä. Kävi taas ilmi, miten ei lähellä työskentelevien aivoituksista ja persoonasta kunnolla tiedä. Mutta nyt oli hyvä todeta, että ihania ja fiksuja ystäviä on säilynyt yli työpaikkojen ja aikojen!

Nyt haaveilen patikoinnista tai pitkästä retkestä jossain haastavassa paikassa. Santiago de Compostela tai vaikkapa Lappi? Minulla ei vain ole siihen kaveria! En oikein tiedä tuttavista/ystävistä ketään, joka olisi valmis tuollaiseen seikkailuun. Pitääkö lähestyä Tinderiä?

Hyvää päänsärkyistä ystävänpäivää

Tammikuun valoa

Ystävänpäiväherkkua kukkasin ja karkein

Aurinko paistaa. Päätä särkee. Nyt ne aurinkoiset lumipäivät ovat täällä. Ne joita niin ylistetään ja jotka niin ahdistavat minua. Ei ehkä vielä niinkään, mutta pian, kun räystäiltä tipahtelee ja lumen alta paljastuu. Ahdistavista ahdistavin lumensulamis-valonheräämis-vuosineljännes menossa.

Tammikuu onneksi ohi, kohta helmikuukin. Vaalit vilahtivat ohi, nyt edessä muutaman kuukauden taistelu, kunnes kesäloma koittaa. Taistelulta tämä tuntuu, vaikka joka päivässä on isoja valopilkkujakin, muitakin kuin silmiä häikäisevä hanki.

Jotain pientä myös harrasteltu vaalien ohella. Monen vuoden jälkeen kokeilin piirakantekotaitoja. Eihän design ihan priimaa tullut, mutta maku sitäkin parempi. Koleassa tihkussa myös seisottiin tovereiden kanssa Lopen Prisman edessä pressanvaalien aattona. Kyllä kansaa kiinnosti, enemmän ehkä arvottavana oleva herkkukori kuin vaalit. Mutta tulihan ulkoiltua ja tavattua kuntalaisia taas!

Tähtäimessä ovat taas sekä Naisten kymppi että Kormu Run, huhti-toukokuussa. Sitä silmällä pitäen olen treeniohjelman säätänyt. Ei vehnää, ei vinkkua, ei sokeria – kolme treenikertaa viikossa ja kaikki mahdolliset siirtymät kävellen. Odotan niin, että lumi sulaa ja pääsee kunnolla juoksemaan. Juoksumatto hikisellä, joskin hyvin ilmastoidulla, salilla ei ihan vastaa todellisuutta.

Järisyttäviä muistoja kulki tammikuussa mielessä, kun kotitiellämme ajettiin Kaloppirallin pikis. Riitun kanssa ihmeteltiin. Olipa huikea tunne vatsanpohjassa, kun katsoi täysillä jäistä mäkeä alas kiihdyttäviä kilpa-autoja. Miten olisikaan mahtavaa taas olla kakkoskuskin paikalla! No, onneksi ei siihen enää ole mahdollisuutta eikä rahaa. Mutta kyllä se tuttu pörinä taas jotenkin sykähdytti eikä edes ensin tullut mieleen muinoinen rysähdys Ryttylän ensi pikataipaleen maalissa, kun sekä kylkiluu että auto hajosivat. Those were the days. Sarjassani Elämäni lyhyimmät rallikisat 🙂

Muitakin muistoja on kerrattu. Joitain henkilöitä menneisyydestä, siis suorastaan kampakeraamiselta ajalta, näkyi melko tuoreessa sanomalehdessä. Niitä koulukaverin kanssa vähän kerrattiin. ”Olikos tämä heppu nyt se, jonka kyydissä ajoit Jopolla pitkin Hämeenkatua ja poliisi vei kyyditsijän putkaan?” No ei, se ei ollut se. Eikä sekään, jonka kanssa venäjänopettajat yllättivät minut iloisessa tunnelmassa nakkikioskilla keskellä lauantaista aamua. Näitä muistelmia myöhemmin ehkä nimettömänä julkaistavassa esseekokoelmassa…

Tänään kuitenkin alkaa parin päivän päänsärky vähän loiventua ja luulisin pääseväni illalla terveyskeskuksen kuntayhtymän hallitukseen. Ei enää niin kirvele edes tämä päätteen tuijottelu, kun on vähän huilannut ja saanut naapurilta hyvät ystävänpäiväkahvit.

Talvi voisi jo loppua!

Ohi ihana joulu. Ohi rauhaisa uusivuosi (makoilua ja kirjan lukemista). Ohitse presidentinvaalit ja turha tammikuu. Kuntokuurin päivitys alkoi noin kuukausi sitten ja onhan tuloksia tullutkin. Ei enää niin kovasti väsytä. Salilla vähän tiukempi treeni, välimatkat ja rappuset vähän vielä enemmän kävellen, ruoka-ajat tiukasti kolmen tunnin välein ja kaikki turhuus pois.

Kohta pitää lipsua, kun blinikausi alkoi ja niitähän täytyy tehdä ainakin kerran talvessa. Eikä niiden kanssa kerta kaikkiaan sovi mikään muu juoma kuin skumppa, joten kaloreita ja vehnää tulee pian pakostakin nautittua. Ehkä jopa innostun laskiaispullasta tänä viikonloppuna.

Maailma pyörii hullulla radallaan. Omat vastoinkäymiset kasaantuvat, mutta kai niitäkin on hyvässä fyysisessä kunnossa helpompi kestää. Latvian päälleajaja on kai tehnyt oharin, kun asianajaja ei ole saanut hänestä käsiinsä vilaustakaan. Taitaa olla turha toivo saada mitään korvauksia puolikuntoisesta kädestä ja kahden vuoden sinnittelystä leikkauksien, fysioterapian ja muun kuntoutuksen sekä lukemattomien sairaalareissujen jälkeen. Työelämä ahdistaa, uskomattomat tunneköyhät,  asemaansa ansaitsemattomat kieroilijat, joita kohtaa päivittäin. Onneksi on kuitenkin tovereita ja ystäviä. Onneksi on tanssi ja käsillä tekeminen, musiikki ja kirjat, runot ja teatteri.

Jaha, huomenna salille, sitten Suskan puotiin hakemaan askartelutarvikkeita, miniatyyritalon kierreportaat työn alla. Ruoaksi välimerellistä kalasoppaa ja illalla brittisarjaa ja Wallanderia kera pian valmistuvan neulomuksen.


Riitun kanssa Suskalle, pinkkiin pukeutuneina.

Koska telkkaria ei voi katsoa ilman käsityötä: kuka nyt vaan istuu ja tuijottaa ruutua, kun samalla voi neuloa ja saada jotain kaunista aikaiseksi!