Pieni joulu pienessä talossa

Minitalossa Välimerelläkin on joulu, tosin ei valkea. Ja pientä remppaa pitää tehdä. Kuten portaat ullakolle ja vesikatto!

Koululla joku metelöi! Jäätä tehdään! Mie haukun niitä.

 

Joulun ruusut: pitää olla valkoista!

 

Olkkarissa voi olla myös pinkkiä ja punaista.

 

Eteisen joulu.

 

Keittiön joulu – rauhaa.

 

Hyvä päivä!

Joulun ruusut – valkoista sen pitää olla.

Ihana herätä siistiin kotiin! Eilen ahkeroimme, saunakin pesty puolison voimin. Olen ihan järjettömän tyytyväinen ja onnellisen rauhallinen pelkästä siitä ilosta, että kotona on kaunista. Ja kaunista on! No, ainakin omasta mielestäni. Ja sehän riittää.

Pinkkiä joulua olohuoneessa

Usein väheksytään esimerkiksi siivouksen merkitystä. Siivousalan ammattilaiset eivät saa ansaitsemaansa arvostusta. Kun itse on koko ajan poissa kotoa eikä ole aikaa paneutua kotiin, arvostaa a) aikaa, jolloin voi panostaa lähiympäristöönsä ja b) ammattilaisiin, joihin joskus pystyy turvautumaan ja tietää, että jälki on ihan professionaalista – kuten viimeksi kun sain ikkunanpesun niin huipusti, ettei tämä talo ole ennen sellaista nähnyt.


Jee, kohta on joulu!

Olen keskellä joulun alustaa, joka minulle on vuoden palkitsevinta ja onnellisinta aikaa, mikäli siihen vain on aikaa syventyä.

Tänään oli kuitenkin aika täydellistä. Heräsin ihan rauhassa. Aamupalalla luin Linnan ”Sotaromaania”. Sitten surffailin netissä ja bongasin monta linkkiä, joihin pitää palata myöhemmin. Salille – sielläpä olikin tunkua: yksin koko tunnin! Kirjastossa plarasin sitä sun tätä. Tarttui mukaan kaikenlaista; en tiedä, ehdinkö lukea. Tai haluanko. Nykyisin olen antanut itselleni anteeksi, jos joku kirja ei nappaa. Olkoon vaikka noopelisti: jos se sillä hetkellä ei tunnu hyvältä, annan olla. Eikös kirjallisuuden pitäisi tehdä lukijalleen hyvää? Noh, totta, sivistävä ja moraalia herättävä vaikutus todellakin on myös kirjallisuuden tehtävä. Jos en nyt sivisty tai pääse arvokeskustelun ytimeen, ei se minua kovin kiinnosta. Tässä iässä on varaa sanoa asioita.

Kiva kun naapureita kävi glögillä. On niin vähän tekemistä kylällisten kanssa. Olisin mielelläni britti, joka viettää joulua kutsuen naapureita kylään ja fiilistellen suvun kanssa lähipubissa.

Ruokavieraita

Mutta lunta sataa! Punatulkut ja tintit häärivät lintulaudoilla, fasaanit marssivat taas ruokailulle peräkkäin. Joka aamu löytyy peuranjäljet: hän kävelee sivistyneesti pitkin pihapolkuamme ja sitten tien reunaa alas kylälle.

Joulun seitsemäntoista kuusi.

Joulu, loma, työ?

Se tulee joka vuosi. Ja on aina yhtä ihana, mielestäni. Aina yhtä toiveikas ja palkitseva. Vaativa ja rasittava. Niin kuin pitääkin.

Jouluni alkoi viikonvaihteessa, kun ystävän kanssa teimme kaupunkiloman Helsinkiin 🙂 Ensin visiitti Ateneumiin. Siellä oli tämä Ankkalinnan invaasio klassikoihin ja samalla myös von Wrightien näyttely.

Täytyy taas todeta, että taidenäyttelyitä pitää nauttia siemaus kerrallaan, ja silloin se toimii. Vähän pettymys oli Duckbergin taide, sillä teokset olivat kovin mitättömän kokoisia alkuperäisiin nähden. Mutta mitäs siitä. Oli taas terveellistä nhdä suomalaista ja myös ruotsalaista (Zorn) taidetta uudelleen, näitä ei voi koskaan kuluttaa loppuun!

Söimme myös hyvin L Famiglia -ravintolassa (todella hyvin!), teimme täsmäiskun Vanhan Ylioppilastalon joulumarkkinoille ja kaiken huippuna: Ultra Bra -konsertti Hartwall Areenalla! Oih ja voih! Miten taitavaa, soittamista ja laulua. Ja miten voimaannuttaavaa oli laulaa mukana (vaikka vierustoveri ei kuullut mukamas, niin kiljuin osaamani laulujen sanat täysillä). Aikasten pelotti piippuhyllylle kipuaminen – en ymmärrä, miten lätkäfanit siellä pystyvät hillumaan – mutta hyvin näkyi ja kuului. Ja minua liikutti eniten ennen kuulemattomani ”Tel Aviv” sekä itseäni läheltä liippaiseva ”Minä suojelen sinua kaikelta”… etenkin ja tietenkin se kohta ”olen eksynyt Latviassa…”


hurjan ylhäällä, mutta hyvin näkyi – ei ehkä tästä amatöörikuvasta

Voivoi. Tähän on tultu. Mummut vetäytyivät levolle hotellissa, ilman baaria tai baarikaappia, mutta koko illan kävimme voimaannuttavaa vuoropuhelua. Lyhyestä virsi kaunis; ja olin niin onnellinen tästä virkistävästä viikonlopusta, että ajattelin tehdä oikein yhteisöille ohjesäännöt siitä, etteivät yhteisöt tai ihmiset tarvitse ohjesääntöjä, vaan vain hyväksyntää, iloisuutta, kunnioitusta ja vielä vähän iloisuutta.

Olen lopen uupunut (Lopen…). Tänään palkitsin itseni vierailemalla ystävän luona Tampereella. Sielunkumppani, kaikessa mukana. Emme ole koko ajan yhteydessä, koska ystävyys ei vaadi kalentereita. Nauti joka hetkestä.  Katsokaas tätä taloa:

Mikä ihana tunnelma

Silti olin koko ajan vankina työssäni. En siksi, että se enää olisi minulle henki ja elämä, mutta osittain (Huom. vain osittain) haluan tehdä asiat kunnolla ihan Mertsin takia. Merja Kyllönen on ainoa vaihtoehto nyt vaaleissa, kuten oli eurovaaleissakin. Mutta vaaleista viis. Nyt tunnustan, että isoimmat potkut työssä jaksamiseen olen saanut viime aikoina, tarkoittaen vuotta 2017 paitsi paljonkokeneilta työtovereiltani, myös  juurikin itseltään Arvon presidenttiehdokkaalta Merja Kyllöseltä. Merja on aito, ei teeskentele.

Noh. Kuiteskin, otin laiskaa itseäni niskasta (mitä sitä siellä kahvitellaan ja kuleksitaan tyhjää jossain Pirkanmaalla, ku kotona olis vaikka mitä…) ja vetäisin tortut ja juustopasteijat. Ja kun vauhti ei hiljennyt, niin sitten Suomi-muotoiset piparit. Nyt meni överiksi, tiedän.

 

 

Juttu 773!

Oho, tilasto täällä väittää, että olen kirjoittanut 772 artikkelia! Miehä oon sankar!

Eesti, Eesti,kaipaan sinne perkeleesti! Eli vähäpätöinen ihminen saa pienestä elämästäänkin juttua aikaseksi?

Nyt Uneton Seattlessa -syndroomasta kärsivä palasi tähän päiväkirjaan.

Olisihan se kiva nukkua, mutta kun uni ei tule. Mielessä työt ja valtuustoasiat ja tunne, että ei riitä eikä hallitse. Mutta takana kuitenkin aivan mahtava Tallinnan matka rakkaan toverin Helenan kanssa. Saatiin taas parantaa maailma kuntoon ja purkaa surut ja ilot toisillemme. Näin sitä ihminen parantuu. Jopa minä sorruin ja join olusen:

tuolla Tallinnassa, odotellessani Helenaa.