Suruisaa muistelua ja venäjänikävää

Dmitri Hvorostovski on poissa. Suurenmoinen ääni ja karisma ovat vaienneet. Nyt etäpäivään tunkeneena kaikkea mahdollista, töitä, kuntosalia, siivoustakin, miniatyyriaskartelua, saunomista, pysähdyin vihdoin ja menin Jandexiin (venäläinen suositumpi kuin google) ja otin selvää, mitä siellä sanotaan kuuluisan baritonin ennenaikaisesta poismenosta. Tietenkin eksyin sivujen labyrinttiin ja kävin kaikki mahdolliset linkit, laulut, konsertit, elämäkerrat, itkin ja kaipasin taas Venäjälle ja venäjää. Mutta, eniten se liikuttaa tämä Hvorostovskin karisma, joka on rajoja ylittävä, niin nationalistista ja sotaista kuin voi venäläinen musiikkikulttuuri ollakaan – se koskettaa. Ja saa ajattelemaan venäläisen kansan kärsimyksiä toisen maailmansodan aikana. Niitä ei voi väheksyä. Leningradin piiritystä, nälkää, sen tuomaa kannibalismia, pakkasia. Ja samalla tavalla kuin meidän Tuntemattomassa sotilaassamme miehet rintamalla, perhe kotona taistelemassa eloonjäämisestä. Venäläiset ovat vain osanneet kaikki nämä tuntemukset kuvata lauluin ja runoin, elokuvin. Siten, että nyt vieläkin katsoja itkee.

Kuuntele vaikka Synkkä on yö. Tai katso, miten katsomossa istuvat sodan nähneet pyyhkivät kyyneleitä. Oma opettajani kääntäjäkoulussa, Kira Vangalova, itki, kun kertoi kotikaupunkinsa piirityksestä, josta hänellä oli oman perheen kokemuksia. Muistaisimmeko myös nämä, kun mietimme osallisuutta, puolustusta, rauhaa, vihollisia? En tiedä. Tunnen itseni joskus niin erilaiseksi vain siksi, että olen ymmärtävinäni venäläistä sielua. Joka on loppujen lopuksi samanlainen kuin kaikkien muittenkin sielu. Vain erilaisesti väritetty erilaisella historialla. Ikävän voi sanoa Dmitrin laulun sanoin:  а я в Россию домой хочу…

Koska meillä tulee samanlainen iloinen isänmaallisuus julki? Aina ollaan surkeita ja jonkin uhkan alla. Otetaan oppia venäläisistä!

Kuuntele: https://www.youtube.com/watch?v=PRt756zXZXc

Puolueen pieni soturi

Puolueen uskollinen soturi teki jälleen viikonlopputöitä. Puoluevaltuustossa eduskunnan Pikkuparlamentissa koko päivä. Oli kuulemma kaatosade Helsingissä, mutta sitäpä ei ehtinyt suremaan, kun istui ikkunattomassa bunkkerissa yhdeksän tuntia.

Tätä työtä ei jaksaisi, jos ei olisi tähtihetkiä eikä tähtipersoonia. Merja Kyllönen, joka tänään avasi kampanjansa, on tähti. Niin maanläheinen, tavallinen. Verbaalisesti lahjakas ja älykäs, mutta myös tunneälykäs. Merja näyttää, että kaikki on mahdollista.

Onneksi pahvimerjan sijaan minua halasi tänään oikea Merja. Mutta olipas päivä, hieno päivä. Minun ehdokkaani on ehdottomasti Merja.

Presidenttivaalissa puhutaan yleensä vain maanpuolustuksesta asein tai diplomatian keinoin. Suurin uhka turvallisuudelle on kuitenkin syrjäytyminen ja eriarvoistuminen, mikä ruokkii ääri-ilmiöitä. Yhteiskuntarauha taataan estämällä eriarvoistumista. Tämä on Merjan kampanjan ydin. Uskon siihen täysin.

Joulua odotellessa

Aivan niin. Jouluihminen odottelee tunnelmallista jouluhämyä ja sitä, että saa taas laittaa kodin kauniiksi, viritellä valoja (on jo!) ja kukkia ja tunnelmoida musiikin ja kynttilöiden äärellä. Nyt on kiireistä, mutta jotain on jo alullaan: joulukalenteri – se perinteinen pahvinen, ei suklaa- tai muu hömppä – seinällä, ulkona tuijat valaistu ja myös puutarhateltan runkoon kiedottu lämpimän valkoista valosarjaa, kuten keittiön ikkunan alle rusokuusamapensaaseenkin.

Syksy meni sadetta pidellessä. Joitain poikkeuksellisia viikonloppuja oli, jolloin ei satanut. Niinä aikoina olin jossain, töissä, kokouksessa tai reisussa. Mutta siitä huolimatta kukkasipulit ovat maassa, syyslannoite kylvetty, seinäruusu laskettu talvilepoon (en  minä, mutta mies!) ja valoja viritelty. Pitäisikö ihan olla ylpeä itsestään?

Mitä kaipaan, on vapaa-aika, jolloin yhä enemmän saisi tehdä kotiympäristöstä viihtyisää ja kaunista. Rakentaa minimaailmaa, johon olen viimeksi valmistanut kylppärin oven ja ovi-ikkunan, oviverhot, kiinnittänyt saranat. Paljon puuttuu,  mutta sehän vain antaa intoa lisää: työtäni tarvitaan!

Kulttuuripuoltakin ehdimme huoltaa. Tradekan tarjoama Tuntematon sotilas -leffa oli minulle vähän pakkopullaa. Kiinnosti, mutta ei innostanut. Kapinoin, sillä en nähnyt mieltä virittää taas tätä suomisankari-filmiä, jonka syvintä olemusta ei ehkä yleisö aina tajua. Kuitenkin jouduin häpeään ennakkoluulojeni kanssa. En pidä sotaelokuvista. En tykkää katsoa tappamista enkä innostu taistelustrategioista tai isänmaallisesta uhosta. Mutta tämä Louhimiehen uusi Tuntematon kyllä mielestäni ansaitsi tulla tehdyksi, sillä niin hyvin se kuvasti Linnan sodanvastaista kirjaa. En vielä tosin ole Sotaromaania lukenut, vain Tuntemattoman. Sotaromaani odottaa tuossa pöydällä vielä avaamattomana. Mielestäni tämä elokuva meni kenties vielä enemmän sodan kokemisen henkilökohtaiseen ytimeen. Näin teki myös Rauni Mollbergin filmi. Ja – toisaalta – myös Edvin Laineen: silloinhan ei ollut kai tapana tunkeutua näin syvälle yksilöön, ainakaan kun oli kyse koko kansaan pureutuvasta kokemuksesta.

Louhimiehen Tuntemattomassa pelkäsin eniten, miten realistisesti näytetään vaikkapa suomenhevosen kärsimys sodassa. Onneksi se vain välähti, mutta tuli kuitenkin selkeästi esille. Tunnustan olevani pelkuri, en pysty katsomaan ja kohtaamaan valkokankaalla asioita, jotka tiedän todeksi, silloin kun ne koskevat avuttomia luontokappaleita, ennen kaikkea eläimiä tai lapsia. Tässäkin suhteessa annan Louhimiehelle pisteet. Joku saattaa antaa miinuksen, koska todellisuus oli kamalampaa, kamalista kamalimpaa eläimille, hevosille, sodassa. Minä en pysty sitä edes analysoimaan, koska se tekee niin kipeää. Siksi olen tyytyväinen, että sain mahdollisuuden katsoa enemmän ihmisen kokemusta.

Eero Aho näyttelijöistä nousi yläpuolelle kaiken. Uskomattoman upea työ ja myös ohjaajan valinta siitä, miten mukavia puheleva ja kokenut huumorimies pikkuhiljaa tajuaa kaiken ja synkistyy. Myös Aku Hirviniemen Hietanen oli jotain uudella tavalla koskettavaa. Aku teki Hietasesta oikean ihmisen, lempeän ja lojaalin, mutta myös niin haavoittuvan (no huono adjektiivi tässä tapauksessa) ja sydäntäsärkevän.

En pidä ollenkaan Tuomas Enbuskesta tai etenkään hänen ikävän ylimielisistä kolumneistaan. Tämä on minun omaa pienuuttani, myönnän. Mutta se, mitä Enbuske loihe lausumaan Tuntemattomasta, on juuri mielestäni näin. Tuntematon on ”vaarallinen elokuva”, sanoo Enbuske. Ja miksi? Koska sitä käytetään väärin! Sillä nostetaan – jos ei nyt sotahulluutta, niin ainakin yltiökansallisuutta. Sillä lietsotaan tunnetta, että kyllä meidän maa pärjää (koska suomalainen sotilas vastaa kymmentä ryssää) milloin vain, kunhan on tarpeeksi rautaa rajalla.

Tuntematon sotilas on syvästi sodanvastainen kirja ja elokuva. Ristiriita siinä ja sen kolmessa eri versiossa on juuri se, miten sitä halutaan tulkita. Toivon, että Louhimiehen tulkinta – hän ei halunnut nostaa sankareita vaan ihmisiä – tavoittaa suuren yleisön.

Tykkään

Elämästä pitää tykätä, sillä elämä on lyhyt. Elämän lyhyyttä tulee miettineeksi, kun kuulee päättyneistä elämistä. Ja itselläkin on jo kai takana enemmän vuosia kuin edessä.

Tykkään elämästä. Tykkään perheestäni ja talostani, ystävistäni. Tykkään työstäni. En tykkää ihmisistä, jotka haluavat vaikeuttaa työtäni tai työkavereideni elämää. Itse asiassa  ihmisen ei pitäisi vihata, mutta tunteeni saattavat olla lähellä vihaa joskus. Se on niin turhaa, vihaaminen. Ja joskus kyllä – ehkä en vihaa, mutta kavahdan, turhasta kitisijöitä. Kolottaa ja sattuu, ja ei jaksa ja paha olo… Helvata! Oikeasti sydämeni lämpenee ihmisten kivulle ja elämän kolhinnalle. Tiedän millaista kipu ja epätoivo ovat. Mutta on vinkumista myös aika turhaan. Näille vinkujille voisin demonstroida normipäiväni vaikkapa tammikuisena aamuna, jolloin kello 6.50 putsailen autoani lumesta pimeässä pihassa, kiirehdin junalle, josta sitten kipittelen asemalta Lintulahteen kahden kilsan reippaan aamulenkin; saatanpa sitten lähteä työpaikalta vähän aikaisemminkin ehtiäkseni esimerkiksi Lopen kunnan valtuustoon tai vaikkapa kuntayhtiön hallitukseen. Ja jopas olenkin kotona ajoissa, tuossa noin kahdeksan maissa illalla, ja eipäs siinä muuta kuin nukkumaan – uusi päivä odottaa! Omat kivut ja pelot, kolotuksetkin tässä mukana äänettöminä yhtiömiehinä -täytyy sanoa, etten enää viitsi suoda näille minuuttia enempää päiväni ajasta, sehän menee hukkaan, sen ajan voi tehdä jotain mukavaa?

Olipas ehkä turha purkautuminen tuo edellinen. Mutta itselle tulee eteen ikävästi pikkuasioista kitiseviä kansalaisia, ja niistä olen saanut kyllikseni.

Hyviä päiviä viime aikoina. Tehokasta. Olen rakentanut puolueen kalenteria, etsinyt kuvia ja tekstejä, kirjoittanut jäsenlehteen artikkeleita, metsästänyt siihen kirjoittajia (Ele Alenius lupasi!). Tehnyt sähkösopimuksen uuden toimijan kanssa. Käynyt valtuustoseminaarissa miettimässä kunnan tulevaisuutta ja ihastunut luottamushenkilöiden sitoutumiseen ja ideointikykyyn. Olen tanssinut, tanssinut! Miten ihmistä voikaan parantaa tanssi! Tiistainen rokki-poppi-tanssitunti saa minut unohtamaan kaiken ikävän, oikeastaan ihan kaiken. On vain musiikki ja lanteen pyöritys, hypyt, käsien liikkeet. Rakastan tanssia. Miksen aiemmin mennyt tälle tunnille? Olen käynyt aikuisbaletissa, afrotanssissa ja aerobicissa, mutta nyt olen tullut tanssilliseen kotiin 🙂

Kävin myös ystävän luona Turussa. Laitoimme maailman asiat kuntoon, katselimme täysikuuta viidennestä kerroksesta Auran rannalla, söimme ja joimme hyvin.

Rauhaa illalla Turuus…

Kyllä se kaupunki vain on jotain erityistä. Rauhallinen (no, huolimatta viime kamaluudesta) kaunis, kulturelli. Pieni. Miksei Turku voisi olla Suomen pääkaupunki yhä? Mutta silloin se ei olisi enää rauhallinen ja pieni.

Tallenna

Tallenna