Kategoria: Kirja-arvostelut

Delia Owensin Suon villi laulu (Where the crowdads sing) tuntui saaneen jo niin paljon ylistystä osakseen, että vähän epäröin tarttuessani siihen. Loppujen lopuksi luin kirjan ahmien, vaikka en sitten ehkä ihan tyystin langennut polvilleni. Kuitenkin: kirja oli mielestäni älyttömän hyvin suomennettu – käännökset tietenkin kääntäjän ammattilaisena usein saavat hyvästäkin alkuperäisteoksesta kökkökielistä ja originaaliin ulottumatonta tasapaksuutta.

Luin kirjaa yksinäni myös Satakunnassa saaressa, jossa joutsenet ja sorsat olivat ainoana seurana (kahden koirani lisäksi), laiturilta tähyilin saapuvia sateita ja öisin kuuntelin myrskyjä ja ukkosia, päiviin mahtui myös aurinkoa ja hiljaisen järven sineä. Näillä kokemuksilla saatoin vähän enemmän samastua päähenkilö Kyan asumiseen yksin suon laidassa. Kaikista ihaninta kirjassa oli luonnon kuvaus, eläimet, meri, lahdet ja joet. Ja tietenkin päähenkilön sitkeys, yksinäisyys, taistelu ja murhe – se kaikki, mitä meillä kaikilla on mutta harvoin noin rankkana kokemuksena.

Kirjailijan tapa kuvata luontoa ja yksinäisyyttä kosketti. Koska Owens on kokenut Afrikan kuvaaja, Suon villin laulun taitavuus on ymmärrettävä.

Itse asiassa kuvittelin koko ajan kirjan sisällön mielessäni visuaalisesti, aivan kuin elokuvana. Tästä tulisikin taitavissa käsissä aivan huikea elokuva – sitä oikeasti niin odotan. Samalla pelkään, että elokuva pilataan oikomalla käsikirjoitusta, tekemällä tästä höttöä tai valitsemalla jokin omalaatuinen tulkinta. Toivon kirjoittajan pitävän pintansa, jos elokuvaoikeudet ovat tulossa.

Ihan varmasti menen filmin katsomaan. Kirja teki vaikutuksen.

Satu Rämöä aloin seurata Instagramissa heti, kun Hesarissa julkaistiin juttu hänestä, Islannin kuuluisimmasta suomalaisesta. Menemättä nyt hänen sinne muuttonsa yksityiskohtiin ihastuin tyypin kirjoitustyyliin ja positiivisuuteen. Yli 15 vuotta karulla saarella asunut ja sinne kotiutunut Satu kertoo tuosta maasta asioita, joita ei mistään muualta kuule. Ihan olen kateellinen islantilaisille, ihan kaikesta – paitsi säästä!

Miten Islannissa kaikki onnistuu (paitsi sää!)? Täällä Suomessa kiistellään siitä, kenen tulisi maksaa vanhempainvapaiden kustannukset. Yritykset ja esim. Kokoomus kiukuttelee, ettei näitä asioita, jotka toisivat tasa-arvoa rekrytointiin ja vanhempainvapaiden käyttämiseen, voida asettaa yrityksien kontolle. Islannissa laki siitä, että kaikkien työntekijöiden kuluista yritykset maksavat vanhempainvapaarahastoon määrätyn summan, meni läpi huiskaisemalla. Nyt ei millään yrityksellä ole syytä syrjiä synnytysiässä olevia naisia rekrytoinnissa – eikä myöskään miehiä, koska kaikki ovat samalla viivalla.

Onko Suomessa työpaikoilla tuttua, että sinne tuodaan lapsia, jos päivähoitopaikan kanssa on ongelmia? Yleensä lapsia katsotaan karsaasti ja ymmärretään heidät häiriötekijöiksi (jota he usein myös ovat). Mutta onko Suomessa työpaikoilla erillisiä tiloja, joissa lapset voivat leikkiä tai pelata odottaessaan isän tai äidin vapautumista kotiinlähdön aikaan? No ei.

Olen usein sanonut, etten tunne ketään ikävää tanskalaista. Kaikki tuntemani ovat hyväntuulisia ja positiivisia. Nyt alan kyllä tarkkailemaan myös islantilaisia, joita ikävä kyllä näkee kovin harvoin, vaikka ovatkin kuulemma kovia matkustelemaan.

Satu Rämön kirjassa tutustuu islantilaiseen arkeen. Se yllättää ja ihastuttaa. En paljasta enempää. Lukekaa!

Luen Frances Mayesin kirjaa Bella Toscana jo toista kertaa, koska siinä on paljon unelmieni Italian kuvausta, mutta myös syvällisiä mietiskelyjä elämästä, luonnosta, puutarhanhoidosta ja myös houkuttelevia ruokaohjeita.

Kirjailija lukee italiantalonsa puutarhanhoidon lomassa myös Horatiusta ja löytää hämmästyttävän säkeen, joka pätee ja ilahduttaa myös tässä hetkessä:

”…keväällä paisuva maa kaipaa kipeästi uuden elämän siementä.
Ihana tämä maa poltteissaan hermostuneen länsituulen alla.
Pellot purkautuvat, lempeä kosteus on kaikkialla.
Luottavasti kasvaa ruoho eikä nuori aurinko sitä vahingoita.
Viinin versoja ei pelota etelästä nouseva myrsky
eikä räntä, jota sataa viistosti kun tuuli on pohjoisesta –
Ei, pelotta ne kasvavat nyt ja tuovat kaikki lehtensä esiin.
Niin on ollut maailman alusta asti,
niin on näidenkin päivien loistava alku ja suunta.”

Miten lohduttavaa, ikuista, armeliasta. Pitänee kaivaa Horatius ensi kerran elämässä esiin.
Mutta Mayes, jonka Italiasta ostamasta vanhasta talosta hän on kirjoittanut 1990-luvulla, palaa tässä kirjassa ensimmäisen kerran kevätaikaan taloon. On aika istuttaa, kylvää, raivata. Italian kevään raikkaus ihmetyttää, myös kylmät sateet ovat uutta pariskunnalle, joka on oleskellut Toscanassa siihen asti vain kuumaan aikaan tai talvella.

Aiheesta on tehty myös elokuva, joka sinänsä ihan hyvä, mutta jotain aivan muuta kuin Mayesin löytöretkin Välimeren kulttuuriin ja ihmisiin: melko heppoinen Toscanan auringon alla, romanttinen love story mutta on siinä sentään jotain häivähdystä Mayesin kirjoista.

Näitä kirjoja luin, kun teimme kymmenisen vuotta sitten automatkan Toscanaan. Meillä oli vuokrattuna talo, joka aiemmin oli ollut osa kapusiinimunkkien luostaria. Ympärillä 600 oliivipuun lehto ja maisemat uskomattomat. Muistui mieleen, että silloin luin kirjasta Camucian markkinoista, jotka ovat aina olleet torstaisin lähikaupungissa. Niinpä ne olivat myös tuolloin, ihan samanlaisina kuin myös Mayesin kirjoissa. Italian maaseutu on suojeltua, sinne ei rakenneta uutta; myös ruoka ja elämänmeno on säilynyt ja säilytetty rauhallisena vuodenaikojen ja sadon aikatauluja kunnioittavana. Kirjoitin matkastamme myös vähän blogia, vähän, koska yhteydet…

Bella Toscana kannattaa lukea useampaankin kertaan. Se saattaa sytyttää kaukokaipuun, mutta toisaalta se herättää kunnioittamaan ja arvostamaan oman elinpiirin runsautta ja kauneutta, omaa lähiruokaa ja luonnon ihmeellisyyttä.

Taas taattua Härköstä. Jostain syystä arvostelijat eivät tykkää mitenkään erityisesti. Tämä kirja on taas vähän erilainen, yllättävällä aiheellaan: miten ystävä huomaa lopulta päätyvänsä pidätetyksi puukotuksesta. Näin voi käydä tässä draamassa, jossa kolmen ystävän kohtalot ja sattumat kuvataan niin tarkan hirtehisesti ja samalla todella aidosti – tällaista elämä oikeasti voi olla, ystävyydessä ja parisuhteissa.

Härkösen dialogi on loistavaa ja lauseet uskomattoman nasevia. Tulee taas kirjoituskateus: miksen minä ole keksinyt tätä? Etenkin päähenkilö on todella tosi (häneen voi samastua), eronnut ja yhden armeijaikäisen pojan äiti, joka ei enää koskaan halua pariutua tai ainakaan asua kenenkään kanssa syistä, jotka selviävät romaanin edetessä.

Ei yllätyksiä eikä uutta tyyliä, vaan tuttua, mutta ei kuitenkaan vanhan toistoa.

Luen ilolla seuraavankin Härkösen.

Venla Hidensalo kirjoitti taas inhorealistisen kuvauksen taiteilijasta. Tällä kertaa ekspressionistisista töistään suitsutusta saaneesta Tyko Sallisesta. Kirjan näkökulma on Helmin – Mirrin, kuten Sallinen vaimoaan kutsui. Helmi oli lahjakas maalari, mutta jätti taiteen rakastuttuaan Tyko Salliseen.

Niin tyypillinen tarina, ehkä myös nykypäivinä. Uskotaan siihen suureen rakkauteen ja jätetään omat toiveet ja lahjakkuus ”perheen” takia. Vaikkei tarvitsisi.

Hiidensalon kirjassa Tyko Sallinen on ihmishirviö, jota koukkuun jäänyt Helmi ei pysty jättämään. Tykon uskomaton ymmärtämättömyys ja itsekkyys johtavat suorastaan rikokseen: hän riistää vaimoltaan tyttären salaa, ja avioeron jälkeen vie myös toisen lapsen itselleen vastoin oikeuden päätöstä. Viimeistään tämä saa herkän Helmin mielen murtumaan, mikä taas antaa taiteilija Tykolle aihetta kyseenalaistaa Helmin kykyä olla äiti.

Läpeensä ankea ja surullinen kirja. Miten paljon siinä on totta, sitä emme tiedä. Mutta faktaa on, että lahjakas Helmi ei saanut koskaan tilaisuutta maalata ”rauhassa”, koska hän oli äiti ja hoiti lapsiaan, kun taas perheen ”elättäjä” teki, mitä tahtoi, oli kuuluisa, välillä paheksuttu, mutta koko ajan piireissä.

Kirja aiheutti minussa jonkinlaista erikoista ja ehkä perusteetonta miesvihaa. En ole siitä ylpeä. Mutta ymmärrämmehän sen – vai? Se oli silloin, mutta nyt. Mutta onko mikään todella oikeasti muuttunut?

En usko kirjan olevan mitään mielikuvitusta, mutta toki sidokset faktojen ympärillä ovat kirjailijan, eikä niiden tarvitse romaanissa olla totta. Sepä juuri onkin kirjailijan onni!

Romaani antoi tietoa 20-30-lukujen taiteilijaelämästä. Mutta sai myös ajattelemaan, että sama voi tapahtua juuri tänään. Ja tapahtuukin.

Olen lukenut aika monta romaania, jotka käsittelevät taidemaalari Albert Edelfeldtiä. Hänhän oli ennen itsenäisyyttä todellinen julkkis, suuri tähti, joka sai maalata silloisen isänmaamme päämihen, keisarin perheen muotokuvan, ja olla myös nostamassa suuriruhtinaskunta Finlandian näkyvyyttä Pariisin maailmannäyttelyssä.

Kaikki edelliset romaanit, jotka ovat perustuneet kaikki tarkkoihin aikakirjojen tutkimisiin, eivät anna oikeastaan sellaista maalarin oman elämäntunteen faktaa, joka panee väkisinkin lukijan kysymään: Miksi hän teki näin? Miltä hänestä tuntui? Mitä hän tavoitteli?

Hiidensalon kirja ei anna vastausta. Se kuitenkin valottaa sitä raadollista puolta, joka vallitsi ennen itsenäisyyttä yhteiskunnassa. Naisten asema oli surkea. Myös taiteilijan sisar, joka saattoi olla piilevä kyky, jäi varjoon eikä saanut koskaan toteuttaa unelmiaan. Naimattomana naisena hänestä tuli tyypillisesti opettaja tyttökouluun, eikä elämässä sitten juuri muuta ollutkaan – vanhan äidin hoitamisen lisäksi.

Itse Albert kuvataan aika ressukkana, ainaisena äidistä ja sponsoreista riippuvana perheen taloutta ylläpitävänä, joskin haluttomana, aivan muita kuin haluaminaan kuvia maalaavana puurtajana.

Eniten kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, miten Hiidensalo murtaa lähes ikoniksi noussutta kansallistaiteilijaa hänen omituisen mallien hyväksikäytön kuvaamisellaan. Mutta tällaista se oikeasti oli silloin. Myös Pariisissa kauniit tytöt ansaitsivat elantonsa mallintöillä. Jos taiteilija halusi, hän saattoi olla mallille ihana rakastaja ja ylläpitäjä. Mutta sitten kävi yleensä niin, että tuli toinen malli, tai yllättävä raskaus sai taiteilijan perääntymään: ja malli jäi yksin.

Näitä ikäviä asioita on Hiidensalon kirja täynnä. Ne ovat vähintäänkin faktaa siitä ajasta ennen itsenäisyyttä. Minulle jäi ikävä maku. Kirjailija teki oikein, kun kertoi tarinan näin. Hänestä se ikävä maku ei jäänyt, vaan siitä, miten kaiken ”muka” suuren lahjakkuuden takana on aina joku heikompi, joka ylläpitää ja mahdollistaa. Ja useimmiten se on nainen.