Rakkautta ja ystävyyttä

Kaksi vuotta sitten oli elämä synkkää. Nyt se mietityttää. Ymmärrän kuitenkin itseäni tuossa ajassa. Olin petetty, vielä myös sairas, kohtasin rajua kiusaamista enkä saanut siihen apua enkä tukea. Katkeroiduin todella rajusti. Kyynistyin vielä rajummin.

Nyt jotenkin olen päässyt toiselle tasolle. Ei itketä. Enkä enää välitä koska tiedän ettei minun tarvitse välittää eikä olla huolissani siitä, olenko tarpeeksi hyvä. Koska olen. Muutamassa kuukaudessa olen monen apujoukon tuella saanut itseni uskomaan, että olen ihan hyvä. Miksi olisin muuten tehnyt ilta- ja yökaudet töitä, joita ei olisi pitänyt ylitöinä tehdä? Miksi olisi jättänyt merkitsemättä työaikaseurantaan ne monet ilta- ja viikonloppuviestinnät työnantajan puolesta, vain koska olen arvoiltani työnantajani kanssa samalla viivalla?

Nyt olen noussut korkeammalle. Tunnustan itselleni sen, mitä aikaisemmin vain jupisin itsekseni. Olen oikeastaan hemmetin hyvä ammatissani. Olen kokenut, koulutettu, minulla on myös todella iso annos käytännön kenttäkokemusta, koska olen luottamustoimissa oman osastoni vetäjänä jatkanut ja jatkanut ja jatkanut…

Tänään kävin hyvän ystävän luona Turussa. Olipa voimaannuttava vierailu, vaikka lyhyt. Turku sinänsä on aivan hurmaava kaupunki. Ja vielä ne vanhat talot, aivan kuin olisi Pariisissa tai Prahassa!  Mutta ennen kaikkea oli terveellistä ymmärtää, että ystävyys on sitä, ettei tarvitse olla asioista samaa mieltä, eikä tarvitse olla koko ajan yhteyksissä. Etenkin tuo viimeisin on itselle ollut työn takana, kun olen ajatellut monia ihmisiä, jotka ovat kaukana. Olen aika ”yksinäinen”, mikä tarkoittaa useimmiten sitä tilaa, jota arvostan eniten. Toisaalta, kun asun hämäläisessä pienessä kylässä, yksinäisyys saattaa olla oikeastaan todella konkreettista. En kyllä voi lähteä lähikahvilaan cappuccinolle ja lukemaan siellä paikallislehtiä ja vaihtamaan ajatuksia naapureiden kanssa. En voi hypätä bussiin ja lähteä improvisoidulle iltapalalle Riihimäen loistavaan ravintolatarjoomaan.

JOS olisin epätoivoinen sinkku tässä kylässä, ei kyllä naurattaisi.

Niin, entä se rakkaus? Onko se kamalaa tai ei, kuitenkin kun itse mietin rakkautta, ihan ensimmäiseksi tulee mieleen ainoa joka rakasti minua pyyteettömästi koko elämänsä ajan. Sehän oli minun rakas koirani Pulmu.

Ihmisistä ei tällaisia löydy. Siksikään en enää pysty luottamaan ihmisiin. Tietenkin rakastan. Vaikkapa perhettä: miestä, lapsia. Eikä se ole pois mistään. Ja aina voi tulla uusia rakkauksia.

 

Junailua


Töistä on kiva palata asemalle, kun lumet on siivottu.

Tänään piti työpäivän aikana hoidella muutama omakin asia, mutta ne jäivät. Tyyliin sähkösopimuksen uusiminen (unohdin soittaa), sairaala-ajan vaihtaminen (unohdin työn melskeissä soittaa), teen valmistaminen (otin toimiston keittiön kaapista teepussin, laitoin veden kiehumaan, menin työhuoneeseen hakemaan mukia, kuulin sähköpostin/fb-chatin/Slackin tai  muun sellaisen viestin ja tarkistin sen/ hoidin viestin aiheuttaman toimintaketjun…

Palasin lounaan jälkeen toimiston keittiöön ja mietin, miksi tuo kuiva käyttämätön teepussi (luomua, vihreää) on tiskipöydällä. Muistin! Minkä jälkeen taas laitoin veden kiehumaan, menin työhuoneeseen hakemaan mukia… Loppua ei kai tarvitse kertoa?

Tällaisen päivän jälkeen kiirehdin junalle. En olisi halunnut tuota 17.40 junaa, koska siihen perjantaina tunkevat kaikki. Mutta kun se nyt sattui viemään kotia kohti aikaisemmin, niin siihen. Ennen lähtöä ehdin lukea Sinikka Nopolan viimeisintä ”Onko teillä tämmöistä?”, sillä ainoastaan se upposi väsyneeseen mieleeni. Suunnitelmissa oli kyllä viimeistellä yksi työhomma läppärillä, mutta todellakin, heräsin ensimmäisen kerran Pasilassa Nopola sylissä ja hätäännyin, että olemme jo Riihimäellä.

Sitten taas unten maille, vaikka junaan tunki väkeä eikä vapaita paikkoja enää jäänyt. Ihanasta torkunnasta heräsin ikävästi jossain Korson vaiheilla. Vastapäätä kuului nuoren Rouvan kailotus, kun hän puhelimitse otti yhteyttä lapseensa. Kuulimme tasan tarkkaan kaiken. Että äiti ei nyt jaksa tänään lähteä kenkäostoksille, kun tulinhan aamulla Nykistä (New York) ja väsyttää. No ei siinä mitään, ajattelin. Ihan kiva, että lapselle soittaa ja kysyy kuulumisia (olisi voinut tehdä sen hiljaisestikin). Taas torkahdin, ah, ihanaa. Kunnes: sama Rouva soittaa ilmeisesti miehelleen. Kyselee, onko siivottu, vieraita tulee, kaikki kunnossa. Sitten: hän oli ostanut miehelle paidan. Hugo Bossin. Mustan. Hän toivoo todella, että koko on oikea. Me kanssamatkustajat olimme jännittyneitä: mitä jos se ei olekaan sopiva!

Tässä vaiheessa vilkuilin lähimailta vapaita paikkoja, jonne siirtyä, huokaisin äänekkäästi ja sanoin hiljaa ”voijumalauta”, mutta sitä ei kai kukaan kuullut. Suljin silmäni.

En ehtinyt nukahtaa. Rouva soitti taas. Tällä kertaa työpuhelun. Englanniksi (ihan jees kielitaito, kouluenglantia, brittiläistä, ei kovin sujuvaa mutta ymmärrettävää)! Kaikille koko vaunun matkustajille kävi selväksi, että hän soittaa liikekumppanilleen jonka kanssa on elokuva- tai videoalalla (about shooting this film, you know) – oi, olen vaikuttunut –  ja haluaa juuri nyt ehdottaa jotain jännää kuvattavaan filmiin (something that could be in our usage, you know). Mutta kun hän ei tiedä, onko se salassapitosopimuksen mukaista… Tässä kohtaa en pyrskähdä nauruun, (vain siksi, koska suututtaa), sillä hän sanoo salassapitosopimusta NAD:ksi, kun se oikeasti on NDA (non-disclosure-agreement), mutta huomattuaan kömmähdyksen korjaa kyllä virheen heti. Mielenosoituksellisesti nojaan seinään ja nostan vasemman käden (sen terveen) etusormen korvani päälle, toivon, että Rouva huomaa sen, suljen silmät ja mietin kaikkia niitä henkisen väkivallan muotoja, joita Rouva ansaitsisi meidän kaikkien vaunussa matkustavien taholta ja joita hän ei nyt ehdi kuulemaan, koska poistuu Järvenpäässä.

Jos nyt luet tämän Rouva NAD-Järvenpää, niin voin sanoa, että voisitko vastedes vain olla hiljaisesti hyvä äiti/vaimo ja mennä kotiin ja puhua perheelle kasvotusten ja myös hoitaa työpuhelut vaikka siellä Järvenpään asemalaiturilla. Terveisin työstä uupunut ja Ihan oikeita nda-sopimuksiakin allekirjoittanut Vanhempi Rouva.

Tallenna

tasainen elämä paras elämä?

Nyt kun olen palannut töihin, olen energiaa täynnä (hei, oikeasti, olen, elkää naurako!), tuntuu hyvältä pääst lukujärjestykseen, ruotuun, almanakkaan. Tiedän, että tämä se vasta on hetken hurmaa, enemmän kuin opiskelijavuosien diskopallon alta bongattu syvällinen sielunkumppani (joka osoittautui seuraavalla viikolla eronneeksi viikonloppuisäsurkimukseksi, joka ei uskaltanut mitään).

Mutta. Energia ei häviä. Sitä joko on, tai ei. Se, miten se käytetään, hyödynnetään, on pelkästään työyhteisöstä kiinni. Omalta kohdaltani voin sanoa, että työtoverit ovat briljanttia kannustusta missä tahansa tilanteessa, siinä suhteessa olen onnekas! Viimeistely jää siis esimies- ja johtotasolle. Näistä tasoista minulla on kokemuksia noin 40 vuoden ajalta. Tulevaisuus ei näytä hyvältä.

Mutta minä olen iloinen. Huolimatta siitä, että Latviassa 2 vuotta sitten yliajetuksi tulleena, masentuneena, syöpäsairaana, ja nyt työehdoista taistelevana luulisin olevani musertunut. En ole. Toveruus, oikeudenmukaisuus, ystävyys – näillä pärjään.

No en näköjään pärjää. Etsin hurjana ihania venäläisiä lauluja sammuttaakseni tämän nostalgian. Ylimielisenä vedän rus-näppäimistön kehiin. Olen sentään käynyt kyrillisen sokkokirjoittamisen kurssin (Imatra!) ja hionut sen vielä Tampereella (kiitos kokemuksesta). Olen ensimmäisissä työpaikoissa kirjoitellut latinaa ja kyrilliikkaa. Olen! Ja tänään: en nyt muistanut, miten jokin venäläinen sana kääntyisi. Elämä on sama kaikilla kielillä. Paitsi venäjän kielellä se on upeaa.

Picnic-pyöräilyä taas

ojis3.jpg
Mariannalla on saari, se oma saari on…

Tänään oli täydellinen sunnuntai lähteä jälleen ajelemaan kaunista kotikuntaa katsellen. Vähän otti voimille, vaikka matka ei ollut pitkä, kenties 8 km suuntaansa. Käväisin siis Ojajärvellä. En uimarannalla vaan Ojajoen suussa, paikassa, joka on aivan kiinni tiessä. Sinne oli suunnut moni muukin, mutta rauhassa sai olla.

ojis1.jpg      ojis2.jpg

Mukana Eeva Kilven kirja, eväät ja uikkarit. Ja ihan oma saarikin tuli vallattua, kun kahlasi vähän rantaa kauemmaksi. Vesi on kirkasta ja kylmää.

ojis4.jpg

Kesä. Kesä. Kesä.

Jatkuu aina vaan! Tänään pyöräilin ja kävin Lopen Kesäkahvilassa. Upea ilma. Naapurit kutsuivat rapukesteihin. Lomaa jäljellä vielä 2 päivää…

Lueskelin Kansan Uutisten Viikkolehdestä Neuvostoliitto-muistelmia. Oli se aikaa. Jotenkin sitä tuli ihan ikävä! Ymmärrän niin nykyvenäläisiä, jotka haikailevat sen ajan perään. Silloin tiesi, miten piti missäkin käyttäytyä. Nykyisessa kapitalistisessa Venäjän valtiossa ei ole niitä samoja kirjoittamattomia sääntöjä, joita neukkulassa oppi kantapään kautta varsin nopeasti.

Opiskeluaikana Leningrad-kesänä tapahtui paljon hurjaa ja jännittävää, jota nyt ei uskaltaisi ehkä toteuttaa. Uiskentelimme alasti venäläistovereiden kanssa kuutamon valaisemassa lammessa keskellä suurkaupunkia! Pussailtiin Pietari-Paavalin linnakkeen rannassa niin, että seuraava viikko piti sonnustautua kaulahuivein luennoilla! Palattiin aamukuudelta huonoilta teiltä ja saatiin asuntolan kerberokselta, eli komendantilta, kehut: olimmehan osanneet ottaa rekvisiitaksi torilta isot arbuusit. Reippaita tyttöjä, näin aikaisin torilla!

Matkustin myös salaa Neuvosto-Eestiin bussilla tapaamaan isää, joka tuli sinne turistimatkalle. Rajalla poikaystävä Volodja käski minun pitää suuni kiinni. Ei ollut viisumia Eestiin. Olisiko minut viety Siperiaan, jos olisin jäänyt kiinni? Silloin ei tällaisia asioita pohdiskeltu, kun lujaa meni. Ja asuntolan tytöille oli ihmettä kyllikseen, kun ostin tuliaisiksi Tallinnasta purkkaa! Purkkaa ei Neuvosto-Venäjällä saanut mistään… Sain myös isän tuliaisina vessapaperia ja Juhlamokkaa. Olin sankari, kun palasin asuntolaan. Ja väsynyt.

Kaljalla kävimme kaljabaarissa, jossa tilaus tehtiin pitkän tähtäimen strategialla: Igor, Volodja, Sirkku ja minä, neljä henkeä – laskeskelimme, että jokainen voisi juoda kolme isoa tuoppia. Joten tilattiin 3 x  4 eli 12 tuoppia kerralla. Tähän saatiin kylkiäisiksi suolapalat, joita nyt kutsuttaisiin tapaksiksi: kuivattua, suolaista silakan näköistä kalaa. Muistona tästäkin illasta sain Sirkun ottaman kuvan, jossa istun vessanpöntöllä kyseisessä ravintolassa ja poltan paikallista mahorkkaa hirmuisessa humalassa. Onneksi älysin tuhota todistuskappaleen jo heti ensinäkemältä. Se oli karmaisevan todentuntuinen.

Näistä ei lapsille kehtaa kertoa. Onneksi eivät juuri ole kiinnostuneita äiteen blogista.

Entäs kun istuimme väärälle paikalle ratikassa! Se oli joku senioreiden tai Suuren Isänmaallisen Sodan veteraanien paikka. Vaikka ratikka oli puolityhjä, saimme koko matkustajaköörin palautteen: jotkut sättivät meitä, nuoria ja laiskoja, jotkut puolustivat. Kun jäimme omalla pysäkillä pois, jatkui tapauksen käsittely kiihkeänä ja lähes tulisena vielä kulkuvälineessä, todennäköisesti päättärille asti.

Ja jos satuit sairastumaan! Minulla oli yskää ja pientä flunssaa. Minut pakotettiin juomaan kuumaa maitoa, johon oli sulatettu vadelmahilloa, sipulia ja hunajaa. Kuulemma ainut tepsivä lääke. Suomeen palattuani tauti paljastui keuhkoputken tulehdukseksi, johon sain antibioottikuurin. Venäläisenä olisin todennäköisesti parantunut hitaammin mutta terveellisemmin vattuhillolla.

Voi venäläisiä! Voi neukkuja! Niin sydämellisiä, erilaisia, vieraanvaraisia, välittäviä.

Iloja

Iloja ovat esimerkiksi tämän aurinkoisen lauantain ilot. Ensin aamulla järvelle uimaan. No, tosin pyöränkumi oli rikki ja sitä piti pumpata saman reissun aikana viidesti… Mutta vesi oli ihanaa, ei ollenkaan kylmää. Ja turha sanoakaan, että ruuhkaa ei ollut. Tuoreita mansikoita ja jätskiä kotiin, naapurista uusia perunoita.

Sitten tuli mieluisia vieraita, velipoika, serkku ja ystäviä, joiden kanssa tarinoitiin syntyjä syviä. Jutut jäivät pahasti kesken, mutta eiköhän saada jonkunlainen rendez-vous aikaiseksi piakkoin.

Salmisella on oikea poski tuplasti paksumpi kuin vasen (mustan kissan paksut posket, eikun harmaan…). Ilmankos katti on ollutkin kovin alamaissa pari päivää. Luulen, että jälleen on pöpö päässyt pesiytymään jonkun tappelun tai metsästyssession seurauksena. Viimeksi sama patti oli otsassa, ja sieltä eläinlääkäri kaivoi teelusikallisen mätää. Huokaus! Nyt vaan pelottaa eniten, ei se diagnoosi eikä se eläinlääkärilasku, vaan se raivokas peto, joka huutaa ja sähisee ja ulisee ja kynsii kissan matkahäkin pinnoja niin, että veri lentää koko tuon 4 kilometrin matkan tuohon eläinlääkärille. Nämä kollit! Viimeistään maanantaina se on edessä.

Ensi viikolla toivon hyviä ilmoja. Mielessä on tehdä tour de Loppijärvi. Aion ajella pyörällä (kunhan rengas on uusittu) ympäri järven. Eväät mukaan, uikkarit, aikaa. Mutta pilviseen epävarmaan keliin en lähde. Matkaa tulisi kait vähän alle 30 km. Mutta ei paineita – jos ei ensi viikolla, niin jollain viikolla sitten.

Ja nyt  saisi jo tuo mökkinaapurikin taas tulla tänne maalle. Vähän tässä kaipaa älykästä naisenergiaa näitten kollien kouhotusten lomaan.

Kevyempi taakka?

Tämän päivän Hesarissa työelämäguru Jari Sarasvuo väittää, että työstressi johtuu työstä. Ja että jos töitä tekee, ei pitäisi olettaa, että se on helppoa. Voi pyhä yksinkertaisuus. Kylläpä Jari elää ihan eri maailmassa kuin tavallinen duunari: esimerkiksi vaikkapa konttorityötä tai siivousta tekevä työläinen. Kysehän ei ole siitä, että itse työ olisi jotenkin epämiellyttävää. Kyllä konttorityöstä tai siivouksesta voi ja tuleekin aidosti tykätä. Työn epämiellyttävyys ja stressihän nykyisin tulee siitä, että koet riittämättömyyden tunnetta jatkuvasti. Ei siksi, että koet omien taitojesi olevan puutteelliset. Vaan siksi, että resurssit on nipistetty minimiin eikä samaa työtä enää tehdä sopivalla miehityksellä vaan minimiresurssilla. Jolloin stressaannut siitä, että työsi jälki ei ole itseäsi tyydyttävää tai että päivän/viikon päätteeksi et koe tyytyväisyyttä siitä, että sait aikaan vaan tyytymättömyyttä siitä, että paljon jäi tekemättä, koska et ehtinyt.

Ihan uskomatonta, että Sarasvuo vielä syyllistää työntekijöitä kitinästä helpon elämän perään. Työ on monelle henki ja elämä. Se selitetään usein pakkopullaksi, ja lomia tai viikonloppuja odotellaan kiivaasti. Mutta kuitenkin työ pitää ihmisen mielenterveyttä yllä, palkitsee, antaa itsetuntoa ja kehittymisen mahdollisuuksia. Stressin aiheuttajat ovat ihan muualla kuin työssä itsessään. Suurimmaksi osaksi nykyisin varmaan yritysten ahneudessa ja pyrkimyksessä teettää mahdollisimman paljon mahdollisimman vähin kustannuksin.

Itse pidän työnteosta. Pidän jopa kiireestä ja aikatauluista, jotka saavat minut toimimaan rytmissä. En pitänyt edellisessä työssäni siitä, että tuloksia ei arvioitu laadun vaan sijoittajien mielialojen mukaan. Tai siitä, että työn pitäisi aina tuottaa katetta jollekin. On myös töitä, jotka eivät tuo rahaa omistajille tai sijoittajille, mutta joita ilman yhteiskunta pysähtyisi. Hoivatyö, kotiäidin ja -isän työ esimerkiksi. Kenellä on oikeus kieltää tuntemasta stressiä tai väsymistä mistään työstä. Sarasvuo elää aivan eri maailmassa kuin tavallinen työntekijä.

Mutta… Viikonloppu on ollut ihana! Vessaremppa valmistui,

vessa1.jpg

sain olla yksin yli vuorokauden (ihminen tarvitsee omaakin seuraansa). Kuntoilin salilla, pyöräilin. Sisustin. Höperehdin ystävien kanssa puhelimella (ei mitenkään älykkäitä keskusteluja). Nautin auringosta, syksyn tulosta, kuutamosta, kynttilänvalosta.

karho.jpg Kärhö kukkii toista kertaa ja haluaa tulla penkin takaa esiin!

Ilahdutin (luulen ainakin) naapurin Penaa pikavisiitillä lauantai-iltana. Kävin kirppiksillä. Tein itselleni hyvää ruokaa ja hellin kroppaani saunassa. Yritin olla ”normaali”.

kimppu-ystavalle.jpg Kimppu syksyä itselleni. Because I’m worth it!

Wurstia ja taas wurstia

Tässä eilisiä tunnelmia alkumatkasta kohti Portugalia 2. heinäkuuta

Wurst, wurst ja vielä kerran wurst!
Täällä istun Frankfurtin lentokentällä, joka on iso kuin Manhattan. Joka paikassa haisee, anteeksi tuoksuu, makkara. Etsin itselleni sopivaa välipalapaikkaa, mutta kaikkialla on vain makkaraa, schnitzeliä, fleischia. Vihdoin rantauduin aasialaiseen pikaruokapaikkaan, joka mainosti yhtä (ainoaa) ruokaansa mausteisena. Eipä meiläläisellä mikään viisari tunnistanut chiliä, mutta tulihan öljyssä friteeratuista neljästä ravunpyrstöstä kuitenkin kylläinen olo.

Todella lyhykäisellä viikon varoitusajan mietinnällä lähdin siis Euroopan Vasemmistopuolueen viestintäryhmän kokoukseen Portugalin Portoon. Ikinä en ole maassa käynyt, enkä nytkään tiedä itse asiassa, missä kokous on – hotellista on jonkinlainen aavistus…  Jonkun tunnin kuluttua siis harhailen Porton yössä ihmetellen, mitä täällä oikein teen.
Olettaisin kuitenkin, että huomisiltana kokouksen jälkeen en joudu syömään makkaraa?
Näinhän tämä ristiriita menee: ikinä kun ei tarpeeksi pääse minnekään, niin sitten täällä metropolissa on ikävä omalle pihalle, kitkemään ja kastelemaan. Jopa naakkaparvien kirskunta, Salmisen mourunta ja naapurien pihakoneiden kadehdittavan tasainen möyryntä tuntuvat paremmilta kuin tämä jatkuva ”Attention please, passengers booked on… Achtung bitte… jne. jne.”

No ei vaan. Ihan iloinen olo on. Vähän ehkä vielä väsynyt olo työvuoden jälkeen ja myös tyytymätön, etten kaikkia tavoitteita saavuttanut. Ja kenties vähän yksinäinenkin. Vaikka yksin matkustaminen on vaivatonta ja helppoa minusta.

Tulee mieleen vanhat ajat Tieto-konsernissa, kun lentelin sinne tänne kokouksissa. Olinkin aamulla aika pöllämystynyt lentokentälle saapuessani; ihan kuin olisi eka kertaa ulkomailla. Mutta olo helpottui (no helpottui ja helpottui…) päästyäni Frankfurtiin, sillä muistinpa heti nämä kilometrien pitkät siirtymät, liukukäytävät ja monessa kerroksessa sijaitsevat lähtöportit, joita olen joskus tiukkoina välilaskuaikoina paniikissa säntäillyt etsimässä. Nytpä ei ole kiirettä: Porton lentoon on useampi tunti. Mutta eipä tämä lentokenttäelämäkään mitenkään auvoisaa ole. Ruoka on kallista eikä oikein rauhallista paikkaa löydy. On kuitenkin tämä ”Leisure zone”, jossa on lepotuoleja ja pistorasioita. Langaton nettikin toimi hetken – eipä enää. Enkä jaksaisi millään kävellä kilometriä kysymään tunnuksia infosta.

odottelua-frankfurtissa.jpg Voihan sitä aina juoda kahvia ja tuijotella koneita ja hangaaria

Taidanpa allekirjoittaa puolison lausahduksen: sinua ei kyllä saa mikään tyytyväiseksi.
Huojennusta tuo vastapäisen penkkirivin nainen, joka on viihtynyt paikallaan koko sen ajan, kun ole kierrellyt terminaalia, syönyt ja käynyt siellä sun täällä. Täälla tarvitaan hänenlaisensa matkustajan lehmänhermoja. Itsellä on ainainen kärsimätön olo ja halu olla mahdollisimman heti perillä.

Vanhaa Krakovaa

hepat-torilla.jpg

Torstai 4.3.2013

Niin se on täälläkin: kevät on myöhässä myös Puolassa. Lunta on yhtä paljon kuin Suomessa ja lämpötila lähes sama. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Tärkeää on vain se, että on erossa normaalista rutiinista, että on loma, että ei tarvitse/voi tehdä mitään ”tärkeää”, että voi katsella ihmisiä ja kaupunkia tai vain makailla hotellihuoneen sängyssä, tai no miksei myös kylpyammeessa:

kylpyhyone.jpg

hotelpolski.jpg Hotelli on ihan vanhan kaupungin sydämessä.

Krakova on täynnä historiaa. Juutalaiskaupunginosa, vanha kaupunki, Veiksel. Kävimme Marian kirkossa katsomassa Euroopan suurinta alttaritaulua (tai oliko kuuluisinta), vaeltelimme kujilla. Söin liikaa omenapiirakkaa.

kahvila-camelot.jpg Vanhan kaupungin näkymiä

cheesecake-and-espresso.jpg Juustokakku, espresso ja brandy ovat iltapäivän kohokohta ennen päikkäreitä. Kaupunki on täynnä ihania kahviloita ja kaakaobaareja.

Saapuminen oli kovin puolalainen. Eihän meille tilattu kuljettaja Andzrej tietenkään ollut tullut lentoasemalle. Tovin odoteltuamme soitin hänen numeroonsa. Vaikeaa on keskustella ihmisen kanssa, joka ymmärtää suurin piirtein 5 sanaa englantia, etenkin kun itse ei ymmärrä sen useampaa sanaa puolaa (vaikka juonesta pääseekin kuuntelemalla kiinni ihan venäjän kielen perusteella). Meillähän ei ollut onneksi kiire – loma! Kuljettaja saapui sitten aikanaan ja esitteli meille puolaksi tulomatkan varren nähtävyydet.

Hotellissa toimii langaton netti ja palveluskuntaa riittää. Tv:stä tulee paljon paavia ja toisen maailmansodan aikaista historiaa – puolaksi tietty. Mikäs sen kivempaa ajanvietettä.

rinkeliostoksilla.jpg Hän osti rinkelin (Nykissä nämä ovat pretzeleitä, en tiedä, ovatko samoja Puolassa).

lukkuhetki-pretzelin-kanssa.jpg … ja nautti sen kirjan ääressä hotellihuoneen sängyllä.

kattomuurari.jpg  Jussi ihailee tiilestä tehtyä kaarikattoa, joita oli monessa paikassa, myös hotellimme vanhassa rakennuksessa.

Google ehdotti kasvisravintolaksi Nostalgia-nimistä paikkaa sopivan kävelyn päässä. Kyllähän ravintola olikin viehättävä, kuten niin monet ravitsemusliikkeet täällä: vanhassa kivitalossa, sisäpihan perällä. Mukava eleetön keskiaikaa henkivä sisustus ja jopa takka salin nurkassa. Kasvisruokaakin oli, noin viisi annosta… Muuten jälleen sianliha- ja pelmenilinjaista tarjontaa. Mutta eihän vuohenjuusto koskaan petä, ja viinit olivat erinomaisia. Illan lopuksi vielä italialaisten  mielestä kardinaalivirhe: cappuccinot hotellin kahvilassa. Italialainen ei KOSKAAN nauti capuccinoa kuin aamuisin. Mutta nyt ollaankin Puolassa.

tunnelmaa-kellarissa.jpg Kellariravintolan tunnelmaa tunnelmaa-kellarissa-2.jpg tässä myös…

sian-reisi.jpg Jostain syystä aina Jussille tuli iso porsasannos, tässä porsaan reisiä!

Tämän ensimmäisen päivän otin siis melko matalalla profiililla. Huomenna ehkä tehokkaampi tutustuminen tähän Puolen toiseksi suurimpaan kaupunkiin?

Perjantai 5.4.2013

Pulu herätti minut vähän ennen kello kuutta, mikä itse asiassa oli siis Suomen aikaa vähän ennen seitsemää. Ikkuna oli auki, koska hotellihuoneessa oli illalla kuuma kuin saunassa. Yö oli hiljaisempi kuin kotipuolessa eikä tuntunut yhtään siltä, että on suurkaupungin sydämessä. Vain räystäältä tippuvan veden ääni kuului, jos oikein tarkkaan kuunteli. Kivikasan painoinen peitto ja ihana korkea tyyny takasivat syvän unen. Tosin pienet painajaiset keskeyttivät yön pari kertaa. Sitä samaa taas: en ehdi ajoissa, tehtyjä virheitä, joita ei itse asiassa ole tehtykään jne. Nyt kai stressi purkautuu? (mikä stressi?)

Päiväkävelyllä ehdittiin suklaapuotiin, jossa nähtiin kaikenkokoista ja -näköistä suklaataidetta sekä myös manuaalista suklaanvalmistusta.

suklaapuoti.jpgSuklaapuotia, kahvilan ja suklaavalmistamon yhteydessä. Nam!

suklaakoira.jpg Suklaakoira  suklaatalo-ja-suklaantekijat.jpg Suklaatalo, suklaantekijät taustalla

suklaapuodin-ikkuna.jpg Suklaamunia ikkunassa

Taidenäyttelyssä tutustuimme parin modernin puolalaistaiteilijan tilataiteeseen ja maalauksiin. Vaikuttavaa – etenkin äänimaailmaan yhdistetty puuaiheinen luontospektaakkeli, joka käsitti useamman huoneen.

puuaihe-taidenayttelyssa.jpg Yksi huone puutilateoksesta

john-lennon.jpg Näyttelyn John Lennon -niminen työ

big-chicken.jpg Big Chicken

Raatihuoneen tornin kalenterin (oven pielessä) mukaan sisään olisi pitänyt päästä, mutta ovi pysyi lukossa. Ehkä kylmä kevät ei ole se Summer Season, jota ajat koskivat?
jellona.jpgRaatihuoneentornin leijona

mina-ja-jellona.jpg ja minä kera leijonan

Vaeltelimme vanhassa kaupungissa ja päälle päätteeksi taas iiihanaa juustokakkua (leivonnaisia täällä piisaa) ja espressoa sekä pienet tömpsyt. Mukavaa istuksia ja lukea romaania kahvilan pöydän ääressä (tällä kertaa nautin Solzhenitsynin Ivan Denisovitshin päivästä). Lepoa! Suurin ongelma tällä hetkellä: kuvat eivät siirry koneelle ja illallispaikka pitää löytää. Muita ongelmia kieltäydyn ajattelemasta.

Lauantai 6.4.2013

Jälleen pilvinen ja viileä päivä. Kokemuksia kartutin paikallisessa postitoimistossa, joka oli ainoa paikka, mistä postimerkit kolmeen postikorttiini saisin. (niitä ei myydä joka paikassa kuten Suomessa) Kartan avulla navigoimme lähimpään konttoriin. Konttorissa oli jonossa edelläni viisi ihmistä. Jonotin noin puoli tuntia – aika venyi osittain sen takia, että edelleni kiilasi eläkeläismummo, jota en kehdannut ojentaa (käveli keppien avulla) ja toinen mummeli, joka (näin tulkitsin) mukamas halusi vain väliin, koska asia oli niin pieni. Minun pieni asiani sai siis odottaa. No, lomalla ei ole kiire minnekään. Ja kävihän tämä Survival-testistä. Minä tein sen!

Kävelimme parin kilometrin matkan vanhaan juutalaiskaupunginosaan Kazimierziin. Vanhassa Synagogassa tutustuimme juutalaismuseoon. Ostin mielenkiintoisen unkarilaislääkärin ja keskitysleirivangin muistelmateoksen I was Mengele’s Assistant eli kokemukset Auschwitzin leiriltä Joseph Mengelen apulaisena. Tulipa reippailtua.

ravintola-kazimiersissa.jpg Kosher-ravintola Kazimierzissä.

Ennen kotiin (siis tämähän on koti?) palaamista kävimme vielä kevyellä lounaalla ja lähikaupassa ostamassa niitä kuuluisia krakovanmakkaroita kotiin viemisiksi 🙂

Koirat olivat kotiutuneet Saken ja Riitan luo tyystin. Mutta olihan ilo ylimmillään tietenkin, kun tulimme heitä noutamaan kotiin. Myös kissa riemastui ja tapansa mukaan halusi laatikkoon. Siis kissallamme (kuten monella muullakin kissalla) on perversio, jonka mukaan sen pitää päästä mihin tahansa laatikkoon, minkäkokoiseen tai -näköiseen tahansa. Myös muovi- ja paperipussit ovat Salmisen mielestä ihania. Tässä siis viiden kilon kissa yhden kilon laatikossa:

kissalaatikko.jpg

Olemme siis kotona taas!

Heela torstai!

Rautiainen väitti jossain kirjotuksessaan, että Jeesus menee taivaaseen helluntaina ja – mikä kamalinta – että minä olisin näin sanonut! Kyllähän sen kaikki 60-70-luvulla koulua käyneet tietävät, että helatorstaina ( Ascencion Day!) sitä mennään ylös ja se päivä sattuu olemaan juuri tänään. Eli Jeesus oli tapettu, haudattu, noussut kuitenkin ylös ja ilmaantunut siellä täällä omille verkostoilleen – mutta helatorstaina hän jätti kannattajansa ja nousi ylös, siis oikeasti ylös taivaaseen.

Helluntai sen sijaan on Pyhän Hengen alas vuodatuksen päivä, siis se päivä, jolloin opetuslapset saivat osansa (kolmanneksen) pyhästä kolminaisuudesta.

Miksi tunnettuna kirkostaeroajana näitä siis höpäjän?

Juri siksi, että niin monet sekoittavat kuulopuheet ja uskomukset todellisen uskonnon käytäntöihin ja vieläpä ideologiaan. Tämähän on nähty siinä, että nykyään islamia pidetään negatiivisena asiana, vaikka se on vain uskonto kaikkien muiden uskontojen joukossa!

Uskonto on pyhä asia. Vaikka itselläni ei sellaista nimettävää, valtavirtauksiin kuuluvaa uskontoa olekaan, minusta uskonnossa ei ole mitään halveksittavaa eikä tuomittavaa. Jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen sielunelämään. Juuri tämän takia ihmettelen epäkunnioittavia kirjoituksia eri uskontokuntien juhlapyhistä. Eipä ole mikään ihme, että median käyttäjät ovat hukassa, kun lehdistössä ja verkossakin esimerkiksi juuri nyt puhutaan Helluntaista ja vaikkapa (näin maallisesti) neuvotaan helluntaiherkkujen tekoon.  Miten voisimme olettaa tällä median tietämyksellä sitten, että meille annetaan oikeaa tietoa muiden uskontojen tavoista ja tottumuksista?

En tunne kovin monta eri uskonnon harjoittajaa, mutta väitän, että kokemukseni on isompi kuin keskivertoisen maahanmuuttajavastaisen perussuomalaisen (tällä en tarkoita puoluetta, vaan perussuomalaista kansalaista!) Olen kuitenkin vieraillut kutsuttuna ystävänä islamilaisessa kodissa; öitsinyt venäläisten ystävien luona, uinut heidän kanssaan Suomenlahdessa ja Pietarin kaupungin lammikoissa,  tutustunut Siperiassa Stalinin aikaan leirissä olleeseen inkeriäiseen ja ystävystynyt latvialaisen islaminuskoa tunnustavan tataarin kanssa.  

Eksyttiin aiheesta… ? Tarkoitus vain oli sanoa, että eivät ihmiset sen kummempia ole uskontoineen. Luultavasti ennakkoluulot ovat aina isompia kuin tietämys – vaikkapa oman maan valtauskonnosta.